Deep in the memory of what once was love

Varastan jälleen muualta idean, kun ei omia ole. Sitä paitsi tämä aihe jos mikä kuvaa, kuka olen ja mihin aikani hukkaan. (Jos ei lasketa vainoajafanieni digipokkareita, joilla on myös saatu verhojen raosta varsin paljastavia kuvia.)

On olemassa niin musiikkikappaleita kuin muitakin asioita, jotka tuntuvat aina vievän jonnekin menneeseen lähestulkoon ase ohimolla. Tai niin ainakin kovasti vakuuttelen; että enhän minä haluaisi lainkaan sellaisia asioita vapaaehtoisesti muistella ja siitä huolimatta syöksähti taas puskista jotain kirpeitä kuvia mieleen, ja sitten harmittaa kuin pientä oravaa jne. Ja loppujen lopuksi kyse on kai siitä, että niissä jutuissa vain täytyy pakonomaisesti rypeä jatkuvasti tunteakseen ylipäänsä jotain (kuin omat taskunsa).

Musiikki on todellakin yksi aika iso aikahyppymagneetti, koska se on (ollut) usein läsnä ihmisten kylkiäisenä. (Ja taitaa olla sanomattakin selvää, että ihmisiinhän ne ajan harmaan harson takaa näkyvät hetket lähes poikkeuksetta liittyvät.) Mutta joskus paikat — tai pelkästään niiden nimet &mdash laukaisevat saman reaktion, joskus sen tekevät elokuvat, kirjat, tietyn aiheen sivuaminen keskustelussa tai vaikkapa tuoksut. Hämmentävää, vaikka toki myös täysin loogista. Ja ärsyttävää, kuten tässä maailmassa kaikki.

Eikä minulla toki mitään muistoja ja muistamista vastaan ole; ilman niitä saisi varmaan opetella kävelemään joka aamu uudestaan. Ongelmaksi asian tekee se, että minun luonteenlaadullani hyvät ja lämpimätkin muistot saavat suun mutruun, koska ne muistoissa vapaina jolkottavat hetket ovat nimenomaan muistoissa nykyhetken sijaan ja siis (iäksi) menneitä. (Jos nykyhetkessä joskus vahingossa jotain mukavaa tapahtuu, silloin ei tule juurikaan muistoja tai muistelemista mietittyä, mikä tietysti selittää mainittujen muistelohetkien negatiivispainotteisuutta, mutta ei nyt pilata hyvää synkistelyä turhalla logiikalla.)

Voisi joskus olla ihan piristävää suhtautua ihan tavallisiin, jokapäiväisiin asioihin ja hetkiin positiivisesti. Saattaahan se nimittäin olla ihan hieman niinkin, että oma asenne on joskus hieman negatiivinen. Ja joinain hetkinä saattaa jopa pysähtyä miettimään, että ehkä moiseen ei ole kovin hyvää syytä. Menneenä viikonloppunakin oli jatkuvasti vähän sellainen olo kuin oman paraatin yllä olisi ollut monsuunikausi. Tästä yleiskuvasta ehkä poikkeavin hetki sattui, kun poikkesin lauantaina kukkakauppaan, ja jonossa minua ennen ollut pariskunta tilasi kukkalaitteen poikansa pariviikkoisena kuolleen tyttären hautajaisiin. Sillä hetkellä saattoi minunkin suippokorvieni välissä käväistä ajatus, että omat asiat voisivat ehkä olla paljon huonommin kuin ovat.

Eipä sillä, että tuokaan tapahtuma olisi pitkään estänyt tai edes juurikaan hidastanut tasaisen harmaan nykyhetken tallautumista melankolisten muistojen alle. Sillä jos minä jotain osaan, niin se on koko maailman pitäminen aivan surkeana ja täysin turhana läävänä. (Koska se on sitä, tietysti, mutta voisihan sen aina välillä hetkeksi unohtaakin.)

Länttään tähän lopuksi harmiksenne kappaleen, joka käsittelee aihetta erinomaisin sanankääntein (vaikka sitten kertomalla hansikaslokerosta) — ja sattuu vielä kuulumaan niihin kappaleisiin, jotka yhdistän jonnekin muualle kuin nykyhetkeen.


(Death Cab for Cutie: Title and Registration)