Ainoa synti on typeryys

Song to Say Goodbye

2010-06-16T21:05:00.000+03:00

Miettiessäni tätä blogia nykyään koen sen olevan yhä enemmän
ja  enemmän  turvonnut  ja  kulahtanut  kuten  Elvis  Vegas-
vuosinaan  -  tosin  valitettavasti   ilman  epäterveellisiä
juustohampurilaisia ja kirkuvia tyttöjä.  Pohdin (ja häpeän)
viimeisimpiä kirjoituksiani,  jotka ovat olleet pakonomaista
änkyttämistä  ihan  hiljaisuuden  rikkomiseksi,   enkä  pidä
sieluni kieroissa silmissä  näkyvästä kuvajaisesta lainkaan.
Lienee siis  korkea aika  saattaa tämä  netin pimeä nurkkaus
armeliaasti saunan taakse.

Kirjoitusintoni   on  toki   heilahdellut  jo  monta  kertaa
aiemminkin.  Ennen  ajattelin,  etten  ota  kirjoittamisesta
paineita vaan annan blogini maatua tarvittaessa vaikka monta
kuukautta,  jos inspiraatio ei iske (enkä edes kirjoita enää
yhtään   metabloggausta  siitä,   kuinka  en   keksi  mitään
sanottavaa).   Viime  kuukausina  olen  kuitenkin  huomannut
taipuvani   sittenkin  suoltamaan   kamalaa  tuubaa   verkon
bittiaalloille jonkinlaisen velvollisuuden nimissä.

Ja se ei  vain käy  päinsä.  Minusta  blogin  pitää palvella
kirjoittajaa eikä toisin päin.

Siispä irrotan  kituvan ajatusteni  kaatopaikan letkuistaan.
Ero tapahtuu  yhteisestä tahdosta  ja perustuu aatteellisiin
erimielisyyksiin.  Me vain kasvoimme erillemme.  Tapahtumaan
ei liity  dramatiikkaa ja ajattelin  tuoda asian julki vain,
jotta  RSS-lukijoita  käyttämättömätkin   vieraat  osaisivat
lopettaa   näillä   nurkilla   poikkeamisen.   (Hah,  kunhan
lämpimikseni  valehtelen;  minähän rakastan  ylidramaattisia
elkeitä yli kaiken, ja suorastaan elän niistä.)

Edellisellä kerralla kirjoitustaukoni  taisi kestää huimasti
viikon tai kaksi.  Tälläkin kertaa varaan itselleni oikeuden
palata maisemiin  jossain muualla,  vaikka tunnin päästä jos
mieli  tekee.  Jos niin  käy,  voisin  ehkä  kuitenkin  olla
edellistä  "paluutani"  omaperäisempi  ja  alkaa  kirjoittaa
vaikka neuleblogia.

All I Want Is You

2010-06-14T20:46:00.005+03:00

Joskus, erityisesti huonosti nukutun yön jälkeen, ajatukset saattavat harhailla kesken työpalaverin ja aivot saattavat takertua siveettömiin mielihaluihin. Toisaalta hävettää ja tekee mieli työntää ajatukset sivuun, mutta toisaalta kielletystä hedelmästä nauttimisen yksityiskohtainen mietiskely tuo mielihyvää, joka voittaa muut aistiärsykkeet. Sitä paitsi työpalaverit häviäisivät nautinnollisuudessaan haarukan työntämiselle pistorasiaan, joten palaaminen ajatuksista todellisuuteen ei houkuttelekaan tippaakaan. Kasvot onnistuu todennäköisesti pitämään ilmeettöminä, joskin ehkä hieman poissaolevina, mutta aivot iskevät sielun silmille jo sellaista kuvastoa, että yksityiskohdat voi lähes tuntea, maistaa ja haistaa. Omassa maailmassa olemisen syyllisyys (ja siis töihin keskittymättömyys) iskee jossain vaiheessa, mutta sen jälkeenkin palaa aatoksissaan takaisin moraalittomiin tekoihin kuin itseään kiusatakseen.

Tänään minulla oli tuollainen päivä (mikä tuskin yllätti ketään enää tuon pohjustuksen jälkeen). Vaikka aamuisen palaverin aikana päälle iskeneet mielihalut hiipuivat lopulta ja iltapäivä ja alkuilta menivätkin sujuvasti töihin keskittyessä, kotiin päästessäni idea oli ehtinyt kypsyä alitajunnan uunissa rapeaksi ja näennäisesti hetken mielijohteesta painelin toteuttamaan suunnitelmaani. Moinen julkeus ja rohkeus ei ole minulle välttämättä tavallista, mutta tänä vuonna olen muutenkin päättänyt kuoriutua vanho(illis)ista kaavuistani ja heittäytyä hedonismiin, joten en ajatellut seurauksia vaan marssin vakain askelin maksamaan minua odottavista nautinnoista. Enkä kadu.

Jotta perversioni olisi täydellinen, kuvasin tekoni tulokset. (NSFW!)

Ghost of the relationship past

2010-06-09T18:17:00.002+03:00

Hyvinkin tarkalleen kaksi vuotta sitten olin kuin taivaassa, jollaisesta fanaattisimmatkin kristityt voivat vain uneksia. Valitettavasti iloni ja riemuni jäi huomattavasti lyhytaikaisemmaksi kuin niiden penteleiden muka-ikuinen elämä ja autuus. (Fanaattiset kristityt - Dorian 1 - 0.) Tosin jäi minullekin tuosta ajasta käteen muutakin kuin rukkaset, nimittäin tiettyjen asioiden suhteen korkeaksi kasvanut alitajuinen kynnys, josta ei edes tuntematon kaarnasotilas menisi yli niin, että heilahtaa.

Mokoma tuntuu nostavan rumaa päätään aina, kun pitäisi keskittyä juuri päinvastaiseen. Ei sillä, että moiselle päännostolle olisi ikinä hyvä aika; kyse kun on lopulta ihmisten vertailusta, joka jo teoreettisella tasolla on tietysti kuvottavaa ja moraalitonta ja kasvattaa hiilisormenjälkiä ja hukuttaa lokkeja öljyyn. (Mokomat lentävät rotat nyt ansaitsisivatkin sen, mutta se on toinen juttu.) Jonkinlaisen vertailun antaisin kuitenkin itselleni varmaan jopa anteeksi, koska uskon (lähes) kaikkien ihmisten sellaista tekevän kuitenkin, vaikka sitten pienessäkin mittakaavassa. Sitä en kuitenkaan sulata, että vertailukohtana elävälle, viehättävälle olennolle on jalustalle nostettu menneisyyden (h)aave.

Kyllä, kaksi vuotta sitten olin aivan pähkinöinä eteeni osuneesta ihmisestä. Sitä en voi kieltää, enkä toki haluakaan. Muistan kuitenkin myös silloin käyneeni läpi ne pakolliset "olenkohan nyt ihan varma, ettei tässä mikään mätä" -ajatukset, vaikka ne näin jälkikäteen sujuvasti unohdankin ja murehdin sitä verkkoni läpi uinutta täydellistä yksilöä. Itse asiassa tiedän varsin hyvin, että monikin asia olisi saattanut piakkoin hiertää asiat huomattavasti vähemmän ruusuisiksi, jos niille olisi siihen annettu aikaa. Ja aikaahan ei nimenomaan kulunut kuin naurettavan lyhyt hetkinen, lopun koittaessa melkeinpä ennen alkua. (Joskin täytyy nyt sen verran tarkentaa, että en puhu ympäripäissäni iskemästäni yhden yön lähiöruususta, jonka nimestä, ulkonäöstä tai edes sukupuolesta en enää ole ihan varma.) Sitä paitsi uskon tämän epäjumalankuvan muodostuneen pitkälti (ellei jopa pääosin) kyseiseen ihmiseen henkilönä tyystin liittymättömistä asian(kin)haaroista.

Osaan tottakai nimetä myös muutamia asioita, joita kyseisessä ihmisessä kaipaan. (En tosin tiedä, kehtaisinko kaikkia niistä mainita edes kyseiselle ihmiselle itselleen, jos jossain yhteydessä olisimme.) Mutta niin osaan nimetä monista muistakin ihmisistä, edesmenneestä koirastani nyt puhumattakaan. Ja olivat ne asiat mitä hyvänsä, ne eivät saa olla jotain perusteita, joihin nojaamalla annan itselleni luvan paeta kaikkia tulevia mahdollisuuksiani onneen, tai joita ajattelen jotenkin ihmisiä vertaillen ollessani jo muualle lupautunut.

Intiimin paljastelun puolelle menemisen uhallakin manaan tämän asian täten kirjalliseen (ja näennäisen julkiseen) muotoon, että saan sen jonnekin ahtaaksi käyvästä kuupastani. Sitähän varten minä olen blogeja ruvennut kirjoittamaan, prkl.

You've done me wrong

2010-05-13T22:58:00.002+03:00

Minä en siedä epäoikeudenmukaisuutta. Tämä lienee uskoakseni yleensä ihan hyvä ominaisuus. Tosin haluamani oikeus tietysti noudattelee määritelmältään omaa mielihaluani, joten en taida olla ehdolla Fröbelin rauhanpalkinnon saajaksi ensi vuonna(kaan). Toki minunkin mielestäni kaltaisteni itsekkäiden sikojen tulee maksaa käytöksestään ja kunkin tulee myös saada tunnustusta hyvistä teoistaan ja nerokkaista lausahduksistaan, mutta lisäksi haluaisin, että typerät muille räyhäävät idiootit kuohittaisiin ja upotettaisiin kiehuvaan öljyyn samalla kun heille tehtäisiin selväksi, että he itse ovat väärässä.

Kaikkien yllätykseksi voin paljastaa, että törmäsin tänään eliöyksilöön, joka kuului viimeksi mainittuun kategoriaan (vaikkakaan hän ei ehkä sen räikeimpiä esimerkkejä olekaan). Kyseinen vatipää suhaili pyörällään sekä jalkakäytävän että autotien puolella rikkoen ainakin muutamaa liikennesääntöä ja minun pysähtyessäni autollani antaakseni hänelle tilaa ylittää suojatie hän ajoi autoni nokan ohi ja tempaisi kohdallani melkoisella vimmalla suuntaani kansainvälisen käsimerkin. Syy jäi minulle epäselväksi, mutta ilmeisesti autoni nokka oli hänen mielestään liian lähellä suojatietä (mikä ei varmaan olisi aiheuttanut ongelmaa, jos hän olisi ajanut suojatiellä eikä koukannut liikenteenjakajan ympäri risteyksen puolelle). Olin niin yllättynyt ja häkeltynyt moisesta typeryyden purskahduksesta, että en ehtinyt reagoida tilanteeseen mitenkään. Kyseinen sääliö siis jatkoi matkaansa todennäköisesti pilaamaan muidenkin ilmaa enkä tajunnut suolestaa häntä siihen paikkaan.

Tämä tapaus muistutti minua jälleen yhdestä suurimmista ongelmistani: en osaa unohtaa (ainakaan helposti) minua kohdanneita epäkohtia tai muitakaan vaivaavia asioita. Tänäänhän minun olisi pitänyt vain naurahtaa kuivasti kyseiselle idiootille ja jatkaa tissmaailmanpolitiikan kuumien kysymysten ajattelua. Sen sijaan tunnen vieläkin lievää harmitusta siitä, että kukaan ei tullut pysäyttämään tätä hiivatonttua etälamauttimen kanssa ja näyttänyt hänelle korvista roikottaen kyseistä risteystä ja tehnyt selväksi, että se oli hän itse, jolta pitäisi kieltää liikenteessä liikkuminen kokonaan täyden kädettömyyden takia.

Mietin lyhyesti, mistä moinen asioiden vatvominen johtuu. Pelkästä typeryyden päivittelystä se ei johdu, sillä sitä tulee nähtyä liikenteessä monta kertaa päivässä ja yleensä se unohtuu saman tien. Tällä kertaa kyse ei liene myöskään siitä, että olen löytänyt maailmasta jonkun, joka ei pidäkään minua maailman hienoimpana ihmisenä. Siispä olen päätynyt yllä eriteltyyn lopputulokseen, että minua sieppaa joutua itse vääryyden kohteeksi niin, että selkärangaton syyllinen livahtaa vielä kuin hauki liukkaalta peltikatolta.

Joka tapauksessa mieluummin unohtaisin moiset asiat kuin pyörittelisin niitä pienessä päässäni siinä määrin, että niistä pitää vielä blogiin tulla purkautumaan.

Integer vitae scelerisque purus

2010-04-25T21:23:00.000+03:00

Ennen minulla oli periaatteita. Tai sellaiseen ajatukseen ainakin vetosin, kun jätin tekemättä itselleni mahdollisesti hyötyä tai ainakin iloa tuovia asioita; kuvittelin, että niitä tavoittelemalla saattaisin ehkä vahingoittaa muita (ainakin hieman) ja itseäni ja olla jotenkin huonompi ihminen kuin pidättäytymällä noista harkitsemistani nautinnoista. Siispä jätin asiat tekemättä ja pääni sisällä röyhistelin rintaani miettiessäni, kuinka kirkasotsainen ja suoraselkäinen ihminen olen.

Mutta kuten uskoni oikeudenmukaisuuteen, pääsiäishilleriin ja toimiviin parisuhteisiin aiemmin, tämäkin naiivi harha alkaa pikkuhiljaa vetää viimeisiä henkäyksiään. En siis ehkä ole tuomittu idiotismiin loppuiäkseni. (Mahdolliset eriävät mielipiteet voitte postittaa lähimpään hyvinvarusteltuun lehtipisteeseen kuumalla pannulla kuullotettuna.)

Nykyään uskon, että moraalisen ja eettisen ylivertaisuuden tavoittelu (vaikka sitten vain sisäisesti, muiden kanssa kilpailematta) on fiksua kuin laitesukellus kuivausrummussa. Kolhut kuuluvat elämään, ja niitä saa vastaanottamisen lisäksi myös jaella muille. Lievä hedonismi pitää mielen virkeänä ja kanta-asiakaskortin sukupuolitautien klinikalle runsaissa leimoissa. Sitä paitsi onhan se nyt hiton omahyväistä kuvitella, että se heilauttaa kenenkään maailmaa raiteiltaan, jos tavoittelee välillä vähän omaakin etuaan.

Siispä nyt suuntaan katseeni euforiseen tulevaisuuteeni terveen itsekkyyden tähdet silmissä loistaen.

Unnatural Selection

2010-04-14T20:32:00.002+03:00

Tiina kirjoitti hiljattain postauksen, joka vaikutti aiheeltaan niin tutulta, että ajattelin uusiokäyttää muiden ihmisten ideoita ja väittää niitä omikseni. Tuleepahan taas ainakin hukattua vapaa-aikaa sujuvasti koneen ääressä niin tehdessäni.

Ensinnäkin kirjoituksen avausajatus siitä, että kuvissa näyttää oudolta, eikä mitenkään hellyttävällä tavalla, on kovin tuttu. Peilin edessä saa itsensä ruoskittua aamuisin taltalla ja höylällä sellaiseen kuntoon, että kehtaa lähteä ihmisten ilmoille (tai kenen ilmoja ne sitten ovatkaan), mutta jos näkee itsestään otetun kuvan, tekee mieli juosta masentuneena päin seinää. (Toki muutaman vuoden ajan yritin lähettää reklamaatioita kamerafirmoille pöyristyttävällä tavalla vääristävästä optiikasta, mutta jotain olen jo sittemmin oppinut ja myöntänyt itselleni totuudenkin — ainakin osaksi.) Hetkittäin tosin tuntuu siltä, että häivähdyksen samaa tunnetta saa joskus myös törmätessään julkisilla paikoilla heijastaviin pintoihin, mutta ei lainkaan samoissa mitoissa kuin valokuvissa. Päätelmäni onkin, että saniteettitilojen peilit valehtelevat imartelevasti ja/tai peilikaapit erittävät jotain huumaavaa ainetta, joka parantaa itsetuntoa. CIA:n salaliitto lienee todennäköisin selitys.

Myöskin Tiinan rohkea tunnustus kateudensekaisen ihmetyksen tuntemisesta ei-niin-hehkeitä ihmisiä katsellessa kuulostaa tutulta. Ja kyllä, minäkin myönnän sen olevan itsekästä ja rumaa. Mutta sittenhän se toisaalta sopii siihen hahmoon, joka niistä kuvista tuijottaa. Ja niitä katsellessa voikin todeta, että sillä kadulla vastaan kävelleellä heebolla olivatkin asiat vielä hyvin sen ulkomuodonkin kanssa, seuralaisen todennäköisestä maksuttomuudesta puhumattakaan.

Peesaustriptyykin voin täydentää yhtymällä blogiemännän kommenttiosastolla esittämään lausahdukseen siitä, kuinka ihmisten kiinnostukset tuntuvat aina menevän ristiin. Tämän täytyy kokemusteni perusteella olla jonkinlainen luonnonlaki, niin perustavanlaatuisesti se tuntuu toteutuvan. Painovoimaakin voinee uhmata helpommin. Ja silti tämä "ristiveto" ihmetyttää yhä. Toisaalta pitäisi kai olla otettu, jos edes joku kiinnostusta tuntee, mutta toisaalta sen yksisuuntaisuus saattaa tehdä tilanteesta siinä määrin epämukavan, että harmitus peittää alleen pienet itsetuntopiristeet.

Kommenttiosastolla hypättiin myös sujuvasti hieman aiheen viereen, kun alettiin puhua aloitteiden tekemisestä. Ja siitähän minulla vasta riittääkin sanottavaa.

Oikeastaan kaikki kanssakäymiseni vastakkaisen sukupuolen kanssa ovat lähteneet toisen osapuolen aloitteesta. (Kanssakäymisestä ei tässä rivossa, mutta tähän yhteyteen siistityssä merkityksessä ole kokemusta. Jos sellainen kiinnostaisi, ei ole aavistustakaan, olisiko tilanne siinä sama.) Joskus kyse on ollut tosin vain siitä, että toinen on ehtinyt tehdä sen ennen minua, ja tarkemmin ajatellen on käynyt niinkin, että toinen osapuoli on tehnyt lopulta aloitteen torjuttuaan ensin minun aiemmin tekemäni aloitteen, mutta ehkä leimaan ne nyt säännön vahvistaviksi poikkeuksiksi.

Totuus syystä lienee, että pelkään rukkasia enemmän kuin hammaslääkäriä. Tai varmaan enemmänkin, koska hammaslääkärissä sentään uskallan käydä. Mutta esitän nyt muutaman tekosyyn, ja toivon kaikkien nyökyttelevän niille hyväksyvästi.

Naiset ovat minulle kertoneet, kuinka inhoavat päällekäyviä partanaamoja, joiden seura ei heitä voisi vähempää kiinnostaa. Kaikenlainen kiinnostuksen osoittaminen on myös kuvottavaa vonkaamista, joka saa naisen tuntemaan itsensä halvaksi ja miehen näyttämään kiimaiselta, epätoivoiselta idiootilta. Jonkinlaiseksi lähestymisen ohjenuoraksi olen saanut pääteltyä kiteytyksen "Tule rohkeasti juttelemaan... jos olet George Clooney. Muuten ei tarvitse vaivautua." (Tosin katsellessani sivusta sukupuolikumppaneitteni toimintaa täytyy sanoa, että ymmärrän molemmat ym. näkemykset; erityisesti humalassa yritykset ovat aika puistattavia eivätkä kiiluvat silmät ja kuolaa valuvat suupielet varsinaisesti vetoa minuunkaan.)

Tilanteesta katkeroituneena voisin nyt haukkua feministejä tai ehkä kaikkia naisia ja todeta maailman miehille epäreiluksi. Kun toisaalta tiedän ainakin joidenkin naisten törmäävän pystysuoraan seinään lähestymistensä kanssa, en oikein voi tehdä tästä pelkkää sukupuolikysymystä (vaikka toki haluaisin, koska se olisi helpompaa). Siispä täytynee vain tyytyä syyttämään biologiaa; uskon, että ihmisrodun hylkiöyksilöissä elää voimakkaana jokin tietty geeni, joka saa meidät haluamaan (pelkästään) niitä ihmisiä, jotka eivät halua meitä. Näin meidät saadaan sujuvasti pois ihmiskunnan geeniallasta hämmentämästä (mihin minulla ei olisi kyllä pienintäkään halua antaa omaa panostani muutenkaan).

Lopuksi voisinkin kirota vaikka evoluution alimpaan Helvettiin.

I'm Going Slightly Mad

2010-03-21T14:26:00.001+02:00

Viime kuukausina olen tehnyt isoja päätöksiä tai ainakin toteuttanut vanhoja sellaisia. Olen panostanut niihin melkoisesti ainakin taloudellisesti, uskoakseni hieman myös muilla tavoin. (Teeskentelen nyt, että minulla on muitakin kuin taloudellisia resursseja.) Motiivini on ollut toteuttaa joitain unelmistani ja suunnitelmistani pitkänkin odotuksen jälkeen ja muovata siten elämääni möykky sitä onnellisuutta, jota helmikuisessa postauksessani peräänkuulutin. (Joskaan en suoraan sanottuna ymmärrä, miksi asioita pitäisi kuuluttaa mihinkään perään, mutta jätän nyt pohtimatta sitä enempiä epämiellyttävien mielikuvien pelossa.)

Toisaalta asioiden odottelu ja esimerkiksi taloudellisten menojen ja tulojen suuruuden varmistuminen on stressannut. Olen nukkunut tavallistakin huonommin, keskittymiskykyni on riittänyt lähinnä kolmisanaisten lauseiden muodostamiseen ja vatsani on ollut rauhallinen kuin sähköiskuja saava bengalintiikeri.

Asioiden ratketessa tai muuten edistyessä yksitellen on oloni tosin ollut varsin aikaansaava ja tyytyväinen, silmänräpäysten ajan jopa euforinen. Olen myös onnistunut rajaamaan murehtimiseni pitkälti aina käsillä olevaan asiaan perisyntini, yleisen maailmantuskan, sijaan. Käteen on jäänyt jotain, joka näkyy ulospäin todennäköisesti jonkinlaisena edistyksenä. Katse suunnattuna kohti seuraavaksi tulevaa virstanpylvästä tai muuta lahoa tolppaa olen kokenut kulkevani eteenpäin, vaikka sitten kuinka pienin askelin.

Vaan sitten koittaa tietysti ilta, jolloin suunnittelemani kotiinlähdön sijaan päätänkin jäädä tuttavani seuraksi vielä yhden tuopin ajaksi tämän vaihtaessa ravitsemusliikettä, ja sinänsä mukavan keskustelun sivulauseessa kuulen — vieläpä oikeastaan minuun liittymättömän — asian, jota en olisi halunnut kuulla.

Saldona onkin sitten kovin tuttu tunne siitä, kuinka millään maailman materialla ei saa peitettyä sitä tosiasiaa, että oma elämä on tyhjää ja merkityksetöntä kallisarvoisen ajan heittämistä susieläimeen.

If you play hard to get, I won't play at all

2010-03-10T19:57:00.001+02:00

Tulin viime viikolla jutelleeksi mallasjuomien äärellä muutaman ystävän kanssa eräästä nimeltä mainitsemattomasta sukupuolesta ja puhe kääntyi yhteydenpitoon ensitapaamisen jälkeen. Kertoessani haalistuneita muistoja menneiltä ajoilta jopa varsin hyvä ystäväni yllätti minut tuhahtelemalla muiden kanssa, kuinka en ole ollut lainkaan riittävän sinnikäs kommunikaatiotavoissani.

Olen kieltämättä aina ollut ns. liian kiltti ja kynnysmattoileva, mutta minusta on yhä lähinnä huomaavaista kysellä toiselta ihmiseltä varovaisesti, kiinnostaako häntä, ja jäädä sitten odottamaan vastausta. Myönnettäköön, että nykyaikaisten kannettavien puhelinlaitteiden aikakaudella on ehkä liian helppoa pitäytyä kirjoitetussa viestittelyssä soittamisen sijaan, ja se lienee hieman turhan etäistä. Jos toisaalta toisen mielihaluista ei ole vielä kovin kattavaa kuvaa, soittaminen tuntuu hieman tunkeilevalta.

Ehkei sen pitäisi tuntua tungettelevalta, ja minä olen vain selkärangaton jänistäjä. Olen kuitenkin kuunnellut niin kauan naisten valitusta päällekäyvistä ja roikkuvista idiooteista, että teen parhaani välttääkseni sellaisen leiman otsassani. Ehkä asenteeni menee sitten överiksi toisesta päästä ja vaikutan luovuttajalta, mutta mieluummin kävelen yksin omaan suuntaani kuin alan ahdistella ketään.

Ymmärrän toki näkemyksen, jonka mukaan tuntemattomien kaulaan hyppäävä ihminen on tyrkky, joka ei ehkä kauan jaksa kiinnostaa. Uskon naiivisti kuitenkin rehellisyyteen ja ainakin jonkinlaiseen avoimuuteen, ja oletan — ja erityisesti toivon — ihmisten ilmaisevan mielipiteensä, jos he haluavat jotain saada. Siispä kysymykseen "Kiinnostaisiko sinua lähteä joskus kivittämään pingviineitä eläintarhaan?" kannattaa vastata jollain tavalla myöntävästi, jos on kiinnostunut, sillä ainakin minä tulkitsen seinille tuijottelun säestämän "Tiedä tuosta, katsellaan" -vastauksen kieltäväksi.

Vielä varmempi tapa saada minut häviämään usvaan pysyvästi on tekemällä se ensin itse, vaikka sitten väliaikaiseksi tarkoittaen. Jos minä kysyn jotain suoraan (vaikka sitten etänä), ja toinen osapuoli päättää leikkiä vaikeasti tavoiteltavaa vastaamalla kysymykseen vasta toisella tai kolmannella yrittämällä ja vaikenemalla siihen asti täysin, hänen ei tarvitse juurikaan hioa vastaustaan, koska hänen ei sitä ikinä tarvitse käyttää. Minun kirjoissani vaikeneminen on aina kieltäytymisen merkki ja yhteydenotot loppuvat siihen ensimmäiseen yritykseen.

Sori kultaseni, mutta jos minä haluan pelata pelejä, marssin kauppaan ja ostan Afrikan tähden.

And happiness and peace of mind were never meant for me

2010-02-28T12:57:00.002+02:00

Eilen iltaa viettäessäni satuin kuulemaan, kuinka eräs ystävä kyseli toiselta kuulumisia. Ymmärrän, että tällaista on vaikea uskoa ja tämän jälkeen tuntemamme maailma ei voi enää koskaan olla entisen kaltainen. Varsinaisesti huomioni kuitenkin kiinnittyi ystäväni sanavalintaan: "Hey mate, arrrr you happy?" (Keskustelu siis käytiin englanniksi. Lainaus on vapaasti muistista kaivettu ja pieni piraattivivahde lisätty ihan itse lukijoiden kiinnostuksen heräämiseksi.)

Normaaliin small talk —kysymykseen "Miten menee?" on helppo vastata suoraan selkäytimestä "Hyvin" tai muuten vain valehdella sujuvasti. Tässäkin tapauksessa kysymys lieni tarkoitettu melko kevyeksi, mutta itse pidin muunkinlaisista tulkintamahdollisuuksista. Kysymys siitä, mitä kohteelle kuuluu tai onko hän hyvissä tunnelmissa, on sekin toki ihan mukava tiedustelu. Tämän kyseisen lähestymisen voi myös tulkita käytetyn kielen takia hieman normaalimuodosta poikkeavaksi tarkistukseksi "Oletko iloinen?" (joka ei tosin suomalaisen korviin kuulosta laisinkaan täysjärkiseltä kysymykseltä). Minä aloin viattomana sivustakatsojana pohtia, mitä olisin itse vastannut, jos kysymys olisi kohdistettu minulle. Minähän olisin nimittäin vaikka puoliväkisin tulkinnut sen muotoon "Oletko onnellinen?"

Vastaus itsessään olisi toki ollut lyhyt ja helppo ("En") eikä se ehkä olisi kannatellut pitempää keskustelua, mutta voisi sitä kai baarin pöydässä aikansa huonomminkin käyttää kuin omaa onnellisuuttaan miettiessä. (Minä tosin aloin miettiä kysymystä syvemmin vasta myöhemmin, mutta ei nyt anneta sen häiritä. En minä ajankäyttöni suhteen muutenkaan mikään kanootin vahvin intiaani ole.) Varsinainen kysymykseni itselleni oli: "Koska olen viimeksi ollut onnellinen?"

Tätä kiehtovaa mysteeriä pyörittelin mielessäni viime yönä ennen nukahtamistani ja vielä vimmaisempaan vauhtiin se on minut tuupannut tänään (koska pyykkejä tiskatessa minunkin pollani kokoisessa tyhjiössä on reilusti tilaa kummallisille kysymyksille). Olen miettinyt elostani useita hetkiä ja kausia, ja aika nopeasti päädyin lopputulemaan, että olen ollut onnellinen viimeksi vuosia sitten. Toki näin dramaattista käännettä piti itsellekin pehmentää myöntämällä, että olen ollut iloinen useinkin tuon jälkeen (mutta tätä ette sitten levittele kylillä!), minulla on ollut monesti hauskaa ja olen ollut jopa jollain tavalla tyytyväinen asioiden tilaan monia kertoja. Mutta kun oikein kaivelin menneitä tunnetilojani, en voinut väittää olleeni onnellinen toviin. Jossain vaiheessa tosin mieleen tuli eräs lyhyt kausi, jolloin pääsin ainakin lähelle, mutta en minä sitäkään lopulta onnellisuuden kaudeksi laskisi.

Kun sitten tuli olo, että saatan pitää määritelmän täyttävän tilan rimaa melko korkealla, aloin jo miettiä sitäkin, olenko ikinä ollut onnellinen. Tohkenisin kuitenkin yhä väittää, että moiseen on tullut syyllistyttyä, ja vielä lapsuuden kulta-ajan jälkeenkin. (Lapsuudessahan ollaan onnellisia aina, kun lelut eivät ole patterin välissä. Se mennee ihan yleistyperyyden ja tietämättömyyden piikkiin.) Vaikka nautinkin nojatuolifilosofoinnista kuin satiaisista, aloin myös pohdiskella onnellisuuden määritelmää ja olemusta. Tyydyin kuitenkin toteamaan, että koen olleeni onnellinen lähinnä silloin, kun asiat ovat olleet hyvin pitemmän aikaa enkä ole osannut kaivata mitään. Sellaisia kausia en kovin monia muista.

Luulen, että olen kuvannut elämäni yleissävyä paremmin kuin olen kuvitellutkaan sanoessani ihmisille — joskus hyvin läheisillekin — että normaali olotilani on tyytymättömyys ja murehtiminen, mutta aina hetkittäin saatan kuin saatankin unohtaa olla onneton.

(Nine Inch Nails: And All that Could Have Been)

These Things Take Time

2010-02-23T20:06:00.000+02:00

Joissain verkon persoonallisuustesteissä yms. höpöjutuissa olen törmännyt kysymykseen siitä, pidänkö asioista enemmän loppuun saatettuina vai sellaisina, että niissä on kaikki vaihtoehdot vielä avoinna. Tuo on eräs niistä kysymyksistä, joihin olen moisia testejä täyttäessäni usein pysähtynyt, kun en ole osannut siihen antaa yksiselitteistä vastausta. Olen nyt hiljentynyt hartauteen ja tutkiskellut näitä vaihtoehtoja sydämessäni (eli piirrellyt kirkkoveneitä vihkoon työpöytäni ääressä, kun työt eivät motivoi) ja päätynyt tyhjentävään totuuteen.

Kun kyse on minun päätettävissäni — ja etenkin vastuullani — olevista asioista, välttelen lopputulemaa kuin kuuma puuro kissaa. Moiseen minut ajaa epäonnistumisen pelko; en halua missään nimessä tehdä väärää valintaa, joten lykkään päätöksen hetkeä loputtomiin toivoen, että joku muu päättää asian puolestani. Tähän ehkä viittaa jo sekin, että vitkuttelen yllä mainittuun kysymykseen vastaamista sen sijaan, että valitsisin toisen vaikka tikkaa heittämällä. Naiivissa maailmankuvassani yrittänyttä laitetaan yleensä takaapäin ja väkisin, mutta mitään tekemätön ei voi erehtyä. Ei hän mitään voi toki saavuttaakaan, mutta sehän on pieni hinta virheiden välttämisestä.

Toisaalta mikään ei ole niin rasittavaa kuin muiden ihmisten (tai Kohtalon) käsissä olevien asioiden odottaminen. Joskus asioiden tekemisessä itsessään vain kestää, joskus ne yläraajattomat pukin apulaiset eivät edes vaivaudu aloittamaan hommia ikuisuuksiin. Joskus kaikki on valmisteltu pilkulleen, mutta pitää odotella seuraavaa kuunpimennystä, että asiat nytkähtävät eteenpäin. Ja joskus ihmisiltä kysyy asioita, ja heitä ei vain huvita vastata ennen seuraavaa tuohikuuta. Tällaisissa tilanteissa todellakin arvostaisin enemmän asioiden saattamista loppuun kuin rupisten vaihtoehtojen pitämistä auki loputtomiin minun onneni ja iloni kustannuksella.

Minua saa sanoa julmaksi kontrollifriikiksi ja diktaattoriksi, mutta mielestäni maailma olisi huomattavasti parempi paikka, jos minun tahtoni ja tarpeeni olisivat kaikkien prioriteeteissa aina etusijalla.

Don't call us, we won't call you

2010-02-09T19:38:00.003+02:00

Prkl. Ei tullut tänäkään vuonna mieleen laittaa oveen lappua "Ei puhelinluetteloa". Eilen sitten ovikello soi, ja kun en ovea avannut, tungettiin sieltä Fonectan luettelot väkisin postiluukusta. Tänä vuonna täysin turhan paperijätteen lisäksi minulla on nyt kotonani yksi eteisen välioveen kuuluva irrallinen koristelista, kun luettelot sen irrottivat lattialle matkatessaan.

Että kiitokset vaan Fonectalle taas "palvelusta".

Salamana eteenpäin

2010-02-08T19:10:00.005+02:00

Katselin juuri tuoreimman jakson Flashforward-sarjaa digitaalilaatikon levyltä ja minua haukotuttaa. Haukotteluun on toki aivan muu, oikea syykin, mutta tässä teatraalisen dramaattisessa mielessä se nyt liittyy kyseiseen ohjelmaan.

Sarjan lähtökohta on siedettävän mielenkiintoinen ja sitä kovasti hypetettiin, joten päädyin sitä seuraamaan. (Sitä paitsi Sonya Walger on söötti ja tuoreimmassa jaksossa oli suoria viittauksia lepakkoseksiin.) Välähdyksen näkeminen tulevaisuudesta on mielenkiintoinen ajatusleikki ja muutamia sarjassa esiintyviä visioita seuranneena tulee kieltämättä itsekin uteliaaksi siitä, mitä itse näkisi edessään puolen vuoden päässä. Loppujen lopuksi vastaus tosin on niin selvä ja tylsä, että hetkeä pitempi pohdinta aiheuttaa haukottelun lisäksi masennusta.

Se, mikä minua sarjassa kuitenkin riipii, on itsestäänselvienkin kysymysten ja kokeilujen ohittaminen. Toki on jännittävää seurata, miten mallikatalogista kaapatut agentit tutkivat hikikarpalot otsallaan valvontakameran kuvaa tavaratalon rullaportaista ja Ingustaniassa ryhmäpaleltumisen kokeneita murmeleita, mutta väläysten toteutumisen vääjäämättömyys olisi kai aika helppo todistaa pienten kokeiden avulla. Tosin tekisihän se sarjasta tylsän, jos jo toisessa jaksossa oltaisiin päädytty jonkinlaiseen lopputulokseen. Vaikka filosofia onkin mielestäni ajantäytettä, jota voi harrastaa sähkökatkon vaiennettua oikeat viihteen lähteet, voisi pieni ripaus olla ihan paikallaan TV-sarjassakin. Mutta ilmeisesti ketään sarjan hahmoista ei sitten kiinnosta, onko omalla kohdalla nähty väläys vedenpitävä todiste oman elon jatkumisesta, vaikka päättäisi lähteä nenäänlyöntikisaan junan kanssa.

Jotta postauksessani olisi myös järjellistä sisältöä, ohessa yksi versio sarjan mainoksissa pyörineestä kipaleesta. (Alkuperäisversio kuulosti liian 80-lukulaiselta, joten valitsin tämän.)

Please keep me in mind

2010-01-25T23:03:00.002+02:00

Olen huomannut, että sahanpurupallo hartioillani puskee minua aina hetkittäin kohti menneitä, ja syyllistyy siinä samalla itsekkyyden pimeään perisyntiin. Tämä ei varmaankaan tule yllätyksenä kenellekään blogiani seuranneelle, mutta toivon mukaan ei myöskään ei-toivottuna pikakertauksena aiempiin aiheeseen liittyneisiin kirjoituksiin. (Voisin minä jotain uuttakin kirjoittaa, mutta kuten todettua, kuuppa tuuppii ihan pakottavasti sinne menneisyyden kertaukseen. (Ovela tekosyy kirjoittaa aina uudestaan samoista aiheista, eikö?) Sitä paitsi sain inspiraation muualta, ja sillä suunnalla toivottiin myös jotain luettavaa. Kannattaa varoa, mitä toivoo.)

Minä ajattelen ihmisiä. Vaikka omitomalaatuinen saatan ollakin, uskon muidenkin harrastavan samaa. Tiettyjen ihmisten ajattelu vain noudattaa lähes aina samaa vanhaa kaavaa, ja se on minusta kovin mielenkiintoista. (No ei se oikeastaan ole — mieluummin katsoisin eroottista draamaa telkkarista kuin paasaisin tästä, mutta futisliiga on tauolla.) Kaava on yksinkertainen ja silti kovin voimakas, vaikkei se ehkä Einsteinin kuuluisalle raapustukselle pärjääkään tai kelpaa patenttitoimiston kirjoihin: ajattelen menneisyyteni ihmisiä — joskus vuosienkin takaa — varsin rajatusti omasta, itsekkäästä näkökulmastani ja yleensä lopputuloksena minua ottaa päähän.

Näiden ihmisten ajattelu itsessään ei varmaankaan ole mitenkään universaalisti väärin tai millään tavalla yllättävää; he ovat aikanaan olleet toki merkittävässä asemassa maanpäällisessä elossani. (Ja täytyy tylsästi todeta, että juuri muunlaista eloa minulla ei olekaan.) Tästä olen jauhanut aiemmin jo kaiken sanomisen arvoisen. Se, minkä olen jättänyt kertomatta, on minun tapani miettiä heitä.

Ajattelu keskittyy tietysti ensisijaisesti lähinnä irstaisiin muistoihin käsirautoineen ja absinttihuuruineen. Mutta hyvänä kakkosena listalla ovat pohdinnat siitä, millä tavalla nuo ihmiset minua muistelevat (jos muistelevat lainkaan). Oikea vastaus on oikeastaan täysin yhdentekevä, mutta jo pelkkä moisen pohtiminen kertonee jotain omahyväisestä ja itsekeskeisestä pienoismaailmastani. Jyrkänteen yli sinne mainittuihin itsekkyyden kanjoneihin nämä ajatuskuviot työntää lopulta se, että minä jollain kierolla tavalla toivoisin kyseisten ihmisten ajattelevan minua paljon ja jatkuvasti, erityisesti kovalla ja dramaattisella kaipuulla. (Sama pätee toki kaikkiin maailman ihmisiin, mutta näihin erityisesti.)

Ehkä tämäkin on kovin luonnollista ja yleistä. Ehkä ei. Joka tapauksessa, kun itse ei tosissaan kaipaa enää minkäänlaisia uusintoja menneistä, toiveet siitä että toiset ihmiset itkisivät minun perääni ovat melkoisen egoistisia ja... no, parhaimmillaankin jokseenkin säälittäviä. Voisin yrittää puolustautua sanomalla, että olen vain sattunut näkemään muutaman Austen-filmatisoinnin liikaa, mutta enää se ei taida mennä edes itselleni läpi (ja minä sentään olen poikkeuksellisen hyväuskoinen ja helposti huijattavissa). Äitini ei taitaisi olla pojastaan kovinkaan ylpeä, jos tietäisi.

Kaikkea sitä kupoliin mahtuukin kummittelemaan.

Collateral damage

2010-01-16T22:58:00.001+02:00

"...and then Jack chopped down the beanstalk, adding murder and ecological vandalism to the theft, enticement and trespass charges already mentioned, but he got away with it and lived happily ever after without so much as a guilty twinge about what he had done. Which proves that you can be excused just about anything if you're a hero, because no one asks inconvenient questions."
- Terry Pratchett

Aika usein fiktion parissa viihtyessäni — varsinkin elokuvia katsellessani — alan pohtia, mitä tapahtuu tuon minulle toiseen maailmaan avatun ikkunan raamien takana. (Tämä pätee toki vain fiktiosta nauttimiseen. Todellisuudessa pihapensaista vakoilemani vähäpukeinen naapuri ei ikinä avaa ikkunaansa minun ilokseni.) Yleensä viihteellisissä teoksissa kirkasotsainen ja komea sankari(tar) tai muu ällöpirteä protagonisti hiihtää läpi koettelemusten ja saa unelmiensa kumppanin, hehtaareittain lääniä, Pradan kengät, puhtaat alushousut ja vuoden kolajuomat. Mikäli tarinaa ei ole sivelty maallisen mammonan ihralla, sankari vähintäänkin kasvaa ihmisenä (paitsi vaatekoossa mitattuna). Mikäli tarinassa on vähääkään toiminnallista maustetta, hän myös suolaa kourallisen pahoja ihmisiä tai muita säälittäviä olentoja matkalla päämääräänsä.

Perinteisessä tarinamallissa sankari elää elämänsä onnellisena loppuun saakka. Mutta jos hetkellisesti sortuu pohtimaan asioiden kokonaiskuvaa humanoidisin lähtökohdin, huomaa, ettei sama auvo jakaudukaan tarinoiden sivuhahmoille. On itsestään selvää, että sankarin kylmettämät kalmot eivät enää tanssi häitä teini-ihastustensa kanssa tai hae lapasiaan tarhasta. Hieman pitemmän kaivelun jälkeen löytää ankeita kohtaloita muillekin poloisille; tokihan se päähenkilötär lumosi komean bradpittin ulkoisilla avuillaan ja vei kotiluolaansa, mutta tämän suorituksen yksinhuoltajaksi jättämän naapurin emännän kohtalo sivuutetaan kovinkin sopivasti. Sankari voi hyvinkin päästä tarinan lopussa kokonaisen korporaation ylpeäksi johtajaksi, mutta todennäköisesti hänen syrjäyttämänsä entinen johtaja vain mystisesti katoaa kuvasta, ja tämän myöhemmistä vaiheista syrjäkujalla tippuriin kuolevana miesprostituoituna vaietaan.

Muutamia ilahduttavia poikkeuksiakin on: jossain Austin Powers -tekeleessä Rva Pahis (tjsp.) saa soiton, jossa kerrotaan hänen miehensä kuolleen työpaikallaan agentin tappamana, ja eräskin nettisarjis omisti aiheelle yhden stripin (joka avautunee laajemmin varsin suppealle joukolle). (Tuossa piti myös linkata kyseiseen strippiin, mutta en nyt edes löydä sitä mistään.) Merkittävää mainituissakin kannanotoissa on, että ne molemmat ovat ainakin pinnaltaan puhdasta huumoria. Vakavissaan ei siis voi tai saa miettiä, mitä tarinoiden sivuhenkilöt joutuvat kestämään. (Onneksi sitä varten on olemassa oma blogi.)

Toki asiat voi yrittää selittää parhain päin. Jos se naapurin bradpitt lähtee sankarittaren matkaan, ei hänen ja hänen perheensä onni kuitenkaan ollut kovin tukevalla pohjalla, ja romahdus olisi kuitenkin tullut jossain vaiheessa. Pahan tiedemiehen palvelukseen kirjautunut ilkeä kätyrikin saa syyttää ennenaikaisesta poismenosta itseään, kun on kerran moraalisesti arveluttavaan toimeensa ryhtynyt. Se katuojaan päätynyt korporaatiojohtaja puolestaan oli kuitenkin itsekäs sika, jonka työpäivät kuluivat kopiohuoneessa sihteeriä köyriessä. Ja ainahan voisi turvautua siihen keinotekoiseen selitykseen, että kyseiset henkilöt ovat fiktiota eivätkä oikeasti kärsi tai edes pahoita mieltään koettelemustensa takia.

Minua eivät kuitenkaan moiset selitykset hämää. Totuus on se, että fiktio on lopulta kuin kansiin kirjattu maailmanhistoriakin: se on kirjoitettu voittajien ehdoilla. Kyseessä on nälänhätään verrattavissa oleva epäkohta, ja täten pyhästi lupaan boikotoida Adam Sandler -elokuvia, kunnes se on korjattu! Fiktion sivuhenkilöilläkin on oikeus hahmoarvoiseen elämään!

I'm Your Man

2010-01-06T18:51:00.004+02:00

(Pahoittelen jo etukäteen pitkää postausta. Minulla ei ollut aikaa kirjoittaa lyhyttä.)

Eräs tuttu linkkasi blogikirjoitukseen, jonka kirjoittajan (julkisten mielipiteiden) kanssa olen erittäin harvoin samaa mieltä. Tällä kertaa voisin kuitenkin allekirjoittaa jokaisen lauseen hänen kirjoituksestaan. Lupaan kuitenkin olla ottamatta tätä tavaksi.

Lienee yleisesti tunnustettu tosiasia, että miehet — mikä tässä yhteydessä tarkoittaa kirjoittajan putkinäköisen maailmankatsomuksen takia lähinnä suomalaisia miehiä omassa valtiossaan — ovat lähtökohtaisesti rikollisia ja muutenkin syypäitä kaikkeen. Asian mainitseminen toki aiheuttaa yhä jonkin verran närää, joka saattaa paisua merkittäviinkin mittoihin, varsinkin jos sanoja on edes osin ulkopuolinen (kuten perimältään puoliksi virolainen kirjailija). Virallisesti miesten lyttäyksessä ei kuitenkaan ole mitään vikaa tai ongelmaa, kunhan pysytellään enemmistön edustajien arvostelussa.

Kuten yleistyksillä usein, tälläkin mielikuvalla on toki vankka pohja todellisuudessa; tässä maassa miehet ottavat toisistaan mittaa leikkisästi kanssaeläjiään puukoin tai nyrkein huitoen tai painimalla. Voimantunnossaan uhkuvaa karhunkaatajaa ei haittaa tai hidasta sekään, jos iskujen kohde onkin oma mielitietty, (ehkä harvemmin) jälkikasvu tai joku muu fyysisesti heikompi, jolla ei ole valmiuksia puolustautua. Vaikka myös naiset voivat olla ja joskus ovatkin väkivaltaisia, kyseisen ominaisuuden ilmeneminen tällaisena vaikuttaisi todella olevan miesten erityispiirre. Kuten Oksanenkin totesi, täällä naiset vahingoittavat itseään ja miehet muita.

Mistä tämä käytös sitten kumpuaa? "Saunalahdelta", veikkaa mummo eturivissä, mutta ei voita bingoa tälläkään kertaa. Karpela saattaa hyvinkin olla tässä kohtaa oikeassa. Jo asiasta puhumisen yleisenä tapana ja karuna "perinteenä" voi nähdä kahdella eri tavalla. Ensinnäkin se voi olla objektiivisten havaintojen ääneen sanomista, mikä on sananvapautta liputtavassa demokratiassa hieno ja suorastaan toivottava asia, ja myös sallittua (jälleen: kunhan puhutaan valkoisista heteromiehistä). Toisaalta asian toisteleminen "totuutena" mantranomaisesti saattaa itsessään vahvistaa ilmiötä tehokkaammin kuin TV-shopin reisivieterit; miehille lyödään eteen valmis muotti siitä, millainen on tosimies karussa pohjolan hangessa, ja niin yhä uudet karvanaamanalut menevät muksimaan välitunnilla naapurin Peteä ja osoittamaan olevansa kovempia karjuja kuin tämä. Tässä ilmapiirissä on kovin helppo uskoa, että niin on tässä maassa ennenkin kunnioitus ansaittu.

Ymmärrän hyvin, kuinka (ainakin joitakin) feministejä ärsyttää yleinen tapa kertoa sukupuolistereotypioihin liittyviä — ja niitä siis ehkä samalla vahvistavia — vitsejä (tai "vitsejä"). Suomalainen mies jonkinlaisena keskiarvo-oliona saattaa itse asiassa kärsiä samanlaisista tavoista, vieläpä täsmälleen samoista vitseistä. Niissä kun kovasti painotetaan, minkälaisia naiset ja miehet ovat, tai ehkä minkälaisia heidän pitäisi olla ollakseen yleisesti hyväksyttäviä sukupuolensa edustajia. Ei sovi porkkana miehen lautaselle eikä vasara naisen käteen jne. (Tämä ei toki ole estänyt eikä estä minua kertomasta samoja rasvaisia juttuja tai nauramasta niille. Ehkä olenkin vielä pinnallinen ja siinä lapsellisessa uskossa, että vitsi saattaa olla vain vitsi ja ihmisillä on sen verran harmaata massaa kupolissaan, että he sen vitsiksi ymmärtävät. Ei sillä, etteikö moinen hyväksyntä voisi pinnan alla kuitenkin rakentaa ihmisen maailmankuvaa kovinkin vakavissaan. -kirj.itsek.huom.)

Onko suomalaisilla miehillä sitten todella sellainen käsitys, että ollakseen miehiä heidän pitää tirvaista tuntemattomilta legot niskaan snägärin jonossa? Joillakin vaikuttaa olevan. Yleensähän tällaiset taipumukset ilmenevät tukevassa laitamyötäisessä, mutta itse olen aina ollut sitä mieltä, että juuri silloin — ainakin näiden leveyspiirien yleensä vaikenevista — ihmisistä näkee todellisen puolen tekohymyn tai -irvistyksen takaa. Toki tämäkin on kärjistys, mutta ei se ehkä mene niin metsään kuin karhu hassussa hatussa. Eräs lehtikirjoittaja joskus hyvin totesikin, että ihmisten ei ikinä pitäisi mennä naimisiin ennen kuin ovat nähneet toisensa humalassa.

Nopeana ideana väkivallan vähentämiseksi voisi ehdottaa alkoholin täyskieltoa. Sehän ei ole ikinä länsimaissa toiminut, ja yllä esitetyn aisantuntija-arvailun perusteella se vain piilottaisi väkivaltaisen käytöksen syvemmälle kulissien taakse. Todennäköisesti se ryömisi sieltä esiin viimeistään siinä vaiheessa, kun henkilöllä ei olekaan enää kaikkia muumeja laaksossa. (Mistä esimerkkinä voisi pitää vaikka kouluampumisia — jotka nekin olivat miehisiä suorituksia... nuoret naisethan ilmeisesti viiltelevät itseään ja rumemman sukupuolen edustajat ovat "perinteisesti" näitä ihmiskunnan syöpiä, viattomien teurastajia.)

Olisiko ratkaisu sitten se, että miehille sallittaisiin tunteiden avoin osoittaminen ja ryhmähalit (muutenkin kuin kaatokännissä), ja erilaisissa fyysisissä ja taloudellisissa hankkeissa epäonnistuminen ilman häpeää? Ei aavistustakaan. Puhtaasti luotettavaan stetson-tekniikkaan perustuvan arvioni perusteella väkivaltaisia miehiä esiintyy suhteessa enemmän pienemmillä paikkakunnilla, missä erilaisuutta karsastetaan ja perinteitä vaalitaan, kuin suurissa, monikulttuurisissa suurkaupungeissa (missä niissäkin toki saa helposti apua nenän niistämiseen, jos on väärässä paikassa väärään aikaan ja/tai aukoo päätään). Tämä voisi tukea käsitystä avoimuuden ja suvaitsevaisuuden roolista väkivallan ehkäisijänä, mikä ei ole yleisellä tasolla lainkaan harvinainen syy-seuraus-suhteen kuvatus.

Voisin jatkaa aiheesta kirjoittamista vaikka kuinka pitkään, mutta vaimo on näemmä tulossa ajamaan minua kirveen kanssa hankeen. Täältä siis tähän.

Kirjoittaja on pääkaupunkiseudulla asuva nörtti, joka ei ole ikinä lyönyt ketään tai tullut lyödyksi. Hänen välttymisensä väkivallalta ei kuitenkaan johtune niinkään rauhallisesta luonteenlaadusta kuin pelosta hävitä minkälainen nujakka tahansa vaikka esikoululaiselle. Hänen maailmankuvansa on varsin vanhanaikainen ja ennakkoluuloinen ja hän vihaa useimpia ihmisiä näiden sukupuoleen katsomatta ihan katkeruuttaan.

Wishlist

2010-01-01T22:20:00.002+02:00

Perinteisesti tässä vaiheessa voisi katsella taaksepäin kulunutta vuotta ja valehdella kokemuksistaan tai katsella eteenpäin ja huijata itseään muka tulevalla. Koska olen moisten turhanpäiväisyyksien yläpuolella, kerron teille niiden sijaan, kuinka valmistaa Michelin-tähtiä ansaitseva gourmet-ateria nauriista, marsusta ja maksalaatikosta.

Valehtelin. Oikeasti ajattelin jauhaa samoja vanhoja virsiä kuin ennenkin. (Puolustuksekseni täytyy tosin sanoa, että olen pidättäytynyt kirjoittamasta viime aikoina siitä, kuinka en kirjoita mitään — minkä takia netin nämä nurkat ovatkin alkaneet kasvaa horsmaa.)

Nykyinen elämäni on karua ja kovaa eikä tarjoa juuri koskaan piristäviä yllätyksiä. Kuunkierrot toistavat harmaina itseään ja jos joku joskus harvoin kysyykin kuulumisiani, minulla ei ole mitään kerrottavaa. Vellon lähestulkoon masennuksen syvässä suossa miettien raiteita, joilta elämäni ei tunnu koskaan poikkeavan: kuusinumeroista kuukausipalkkaani, sieraimiini katoavia design-huumeita ja sylistäni lohtua etsiviä valokuvamalleja ja TV-juontajia päivästä päivään ja illasta iltaan. Vähempikin tylsistyttäisi kenet tahansa käveleväksi kalmoksi.

Nyyhkyttäessäni pimeydessä julmaa kohtaloani voin lohduttautua sillä, että sama tasapaksuus (melkein) ympäröi minua myös vuoden lopun pyhinä. Jonkin verran joustan arjesta jopa itse ja nakerran kinkkua monta päivää putkeen suodakseni muille joulumieltä, mutta heidän silmiensä välttäessä painelen kyllä aasialaiseen hier... ravintolaan nautiskelemaan ilman teeskenneltyjä hymyjä ja lepuutin korviani, joita on rääkätty joululauluilla kokonainen kuukausi kuin turkkilaisessa vankilassa. (En ole aivan varma, kidutetaanko vankeja Turkin vankiloissa joululauluilla, mutta pidän sitä erittäin todennäköisenä.) Uutenavuotenakin jätän raketit rahvaalle ja ammun niiden sijasta hauleja pihalla norkoilevia ja mekastavia teinejä kohti.

Siitä huolimatta täytyy olla hieman pettynyt joulukuun loppuun. Vastoin aiemmin vuonna tekemiäni suunnitelmia en paennut kulutusjuhlia suurten merien taakse, vaikka ulkomaiden kamaria kulutinkin enemmän kuin kertaakaan aiemmin yhden kalenterivuoden sisällä.

Siinä yksi asia lisää listalleni asioista, joiden pitää alkaneena vuonna mennä toisin.

Viisaita lainasanoja

2009-12-14T23:13:00.002+02:00

"Never allow someone to be your priority while allowing yourself to be their option."
- Mark Twain (kenties)

Leaving Hope

2009-11-18T20:01:00.003+02:00

Hirveä kiire ja hoppu ja väsymys ja ei nyt sentään mutta kuitenkin ja nopeasti vain muutama turha asia...

500 Days of Summer oli aivan mainio. Suurin syy siihen tosin taisi olla se, että päähenkilö oli niin huvittava idiootti, että pystyin samaistumaan häneen. Onhan sekin tavallaan lohduttavaa.

Placebo heitti varsin kelvollisen keikan kotikaupungissani. Pilasin senkin ilon itseltäni osittain, mutta vain hyvin lievästi. Lukemassani arvostelussa esiintymistä haukuttiin vähän liian rutinoituneeksi, mutta kun näin pumpun ensimmäistä kertaa, ei minua moinen haitannut.

Ikuisuusprojektieni lista ei tunnu koskaan lyhenevän vaan päinvastoin kasvaa lähes viikoittain. Ajan karatessa¹ jonnekin jopa imurointi tuntuu paitsi (etukäteen) vastenmieliseltä, myös (tai tod.näk. edellisestä johtuen) oman jaksamisen kirkkaasti ylittävältä ponnistukselta. Mitättömän noin kahden kuukauden tauon jälkeen sekin sentään onnistui eilen.

Töissä tämänhetkiset tehtävät ovat niin virkistäviä, että vievät motivaation lisäksi myös elämänhaluni. Luojan kiitos olen sentään rohkea ja ennakkoluuloton päivittäisessä elämässäni.

¹Kyseessä on täysin uudenlainen ja toistaiseksi vain pienen sisäpiirin tuntema itsepuolustuslaji

Bliss

2009-10-28T10:18:00.000+02:00

Joku julkea arkipäivän analyytikko on joskus kehdannut väittää, että olen negatiivinen ja synkkä ihminen enkä näe asioissa niiden valoisia puolia. Vaikka jokainen kirjoituksiani lukeva hörähtääkin mehevästi jo ajatukselle moisesta, ajattelin kuitenkin korjata moiset väärinymmärrykset ainakin seittejä keräävän verkkopäivyrini tulkinnan osalta.

On toki myönnettävä, että pelkkään ulosantiini perustuva arvio onnellisuudestani ja luottamuksestani maailman loputtomaan kauneuteen ja oikeudenmukaisuuteen saattaa päätyä väärään lopputulemaan puhtaasti tuottamani materiaalin kapeuden takia. Voi nimittäin olla, että blogiini päätyy kirjoituksia lähinnä pohjattomalta tuntuvasta v*tutuksen laarista ammennetuista aiheista. Siihen on kuitenkin olemassa aivan looginen selitys, kuten kylmästi laskelmoivien — ja usein poliisien kuulusteluihin päätyvien — ihmisten elämässä yleensä kaikelle.

Kun harrastan päivittäistä haureutta brasilialaisen naisten jalkapallojoukkueen ja sirkusponin kanssa, saatan jättää kirjoittamatta siitä. Suurin syy on tietysti siveyteni ja haluni varjella henkilökohtaista elämääni. Toisekseen on myönnettävä, että sillä hetkellä minulla on parempaakin tekemistä kuin päivittää blogiani. Kun taas maailma on minua kohtaan jälleen kerran kovin epäreilu, säästän mielikuvitusystäväni rasittavalta vinkumiseltani ja säälittävän piiperryksen sijaan naulaan totuuden teesini verkkoavaruuden heiveröisiin oviin tukevasti puskista huudellen.

Voisin selittää asian monisanaisemminkin, mutta vasen laitalinkki on juuri pääsemässä irti kahleistaan, joten päätän raporttini täältä tähän.

So no of course we can't be friends

2009-09-25T21:13:00.000+03:00

Kuten jo kommenttiosastolla lähes lupasinkin, tämä kirjoitus täydentänee tämän viikon postaussarjan hämmennystrilogiaksi. Teitä on varoitettu.

Edellisistä aiheista poiketen tämä on kestosuosikkini, jota olen ihmetellyt ja kironnut jo vuosia. Hiljattain olen (jälleen) käynyt siitä keskustelua, joka yhytti pohtimaan aihetta ns. ääneen itsekseenkin. Kyseessä on suhtautuminen entisiin parisuhdekumppaneihin, tai erityisesti suhtautumistavan valinnan vaikeus. Ajattelin nyt siis vastata tyhjentävästi ja lopullisesti kysymykseen "Voivatko entiset seurustelukumppanit olla suhteen jälkeen ystäviä?" — tähän vastattuani ajattelin vielä tänä iltana rakentaa ikiliikkujan ja ratkaista maailman nälänhätäongelman.

Konteksti tuntuu ainakin minun tapauksessani aika selvältä. Olen tietysti pitänyt kovasti kaikista kumppaneistani, ja uskon heidän olevan mukavia, fiksuja ja filmaattisia myös suhteemme jälkeen. Ketään heistä en todellakaan vihaa (vaikka vihainen saatan heille joskus olla, kuten kenelle tahansa muullekin). Päinvastoin, voin kieroin ja kirkkain silmin todeta, että toivon vilpittömästi jokaiselle heistä pelkkää hyvää — lukuun ottamatta ehkä niitä vihaisuuden hetkiä. Ongelmat alkavat siinä vaiheessa, jos minun pitäisi tarkkailla heidän onnellista jatkoansa lähietäisyydeltä.

Parisuhteen vertaaminen työsuhteeseen olisi kieroutunutta ja naurettavan typerää, joten teen nyt niin. Minulle entisen kumppanin näkeminen onnellisena uudessa elämässään (ja varsinkin uuden kumppanin kanssa) on kuin törmäisi vanhaan työnantajaan, jolta itse on saanut kenkää koeajan jälkeen, ja kuulisi, kuinka hyvin seuraaja hommansa hoitaa. Tuosta vertauksesta välittyy nyt kenties melko suorituskeskeinen (perverssilläkin tavalla) tunnelma, mutta ehkä se kuvanneekin ongelmaa aika hyvin. Tuollaisen reaktion takana nimittäin saattaa piileskellä (no, ei erityisen hyvin piiloutuneena) sellainen näkemys, että ennen yhteiseen sukuhautaan kuoppaamista päättynyt suhde olisi jotenkin epäonnistunut. Rationaalisesti ajatellen en kyllä suostu moista allekirjoittamaan, sillä olen hyvin onnellinen ja kiitollinen kaikista parisuhteistani enkä kadu niistä yhtäkään. (Sama tosin pätee jossain määrin esim. työssä epäonnistumisiin, joista opin jotain, mutta en koe niitä samanlaisina asioina. Ei siis anneta niiden nyt tulla pilaamaan hienoa ajopuuteoriaani.)

Selityksiksi sopivat varmaankin ikävän hyvin mustasukkaisuus, omistamisenhalu, auringonpilkut ja muut kirosanat. Näin siitäkin huolimatta, että jokainen suhde on päättynyt hyvästä syystä, enkä mihinkään niistä enää haluaisikaan palata. Toisaalta moinen kuulostaa myös "parempi huonossa suhteessa kuin yksin" -syndroomalta, jota kavahdan kuin kommunistipoliitikkoja. Tätä tukisi myös havaintoni siitä, että exien sietäminen (tai jopa heidän seurassaan viihtyminen) helpottuu huomattavasti ajan — tai ehkä paremminkin uusien kumppaneiden — myötä. Esimerkiksi kymmenen vuoden takaisen kumppanin voisin hyvinkin kutsua vaikka omaan mestaukseeni (ajattelin ensin kirjoittaa "omiin häihini", mutta joku raja se on mielikuvituksellakin). Julmaa, mutta totta.

Uskon myös vahvasti, että mitään ongelmaa ei todennäköisesti olisi, ellei sellaista itse väen vängällä tekisi. Sen sijaan, että miettisi koko ajan omia reaktioitaan toisen seurassa, tuijottelisi siksi vaivautuneena seiniä ja liehuttelisi ullakollaan vanhoja (h)aaveita, voisi yrittää keskittyä johonkin rakentavampaan. Kun toisaalta työ- ja raha-asioissa ei (enää) ole riittävästi aiheita itsesäälissä rypemiseen ja ylettömään draamaan (josta ehkä hyvänä esimerkkinä kappale, josta otsikko on lainattu), täytyy niidenkin kiintiö sitten ilmeisesti täyttää ihmissuhdeasioilla. Tosin olen minä köyhänä opiskelijanakin kärsinyt samoista oireista. Toistaiseksi ainoaksi hoitokeinoksi moiseen on tutkimuksissani seuloutunut lobotomia, mutta minun tapauksessani se ei todennäköisesti aiheuttaisi mitään havaittavia muutoksia.

Mahdollisesti toimivana, muttei erityisen kypsänä tai pitkäkestoisena ensiapuna voi toimia myös toisen ihmisen täydellinen välttely. Vaikka välit olisivat sivistyneet ja vailla (ainakaan näkyvää) vihamielisyyttä, kovin moni sanakirja ei taida moista ystävyydeksi nimittää. Vaan enpä tiedä, onko ystävyyttä sekään, että hampaat irvessä mennään katselemaan toisen naamaa ja juttelemaan säästä, kun olo on koko ajan vaivautunut ja mieli tekisi lähinnä juosta karkuun tai lähimmän raitiovaunun (tai maaseudulla vaikka vossikan) alle.

Vastatakseni siis esittämääni, usein toistettuun ja monia mieliä askarruttaneeseen kysymykseen "Voivatko entiset seurustelukumppanit olla suhteen jälkeen ystäviä?", toteaisin ehdottomasti ja täydellä varmuudella: "Hitostako minä tietäisin."

Soul Meets Body

2009-09-23T22:11:00.000+03:00

Kun nyt pääsin vauhtiin itsellenikin käsittämättömien reaktioiden ja asenteiden tutkiskelussa, jatkan samoilla raiteilla kohti seinää. Eilen katselin uusintana näytettyä Prisma-dokumenttia Minkä arvoinen ruumiisi on? (nähtävissä vielä muutamia päiviä Yle Areenassa, ainakin joillekin — tosin herkimpiä varoitettakoon, että ohjelma sisältää melko graafista ja jännittävyydessään lähes iltauutisten tasolle pääsevää materiaalia).

Muutamaan sanaan kiteytettynä dokumentissa siis puhuttiin siitä, kuinka ihmisten osia voidaan kaupata heidän kuolemansa jälkeen elävien yksilöiden varaosiksi. Melko yleisesti tiedossa olevien elintenluovutusten lisäksi varaosiksi kun voidaan nykyään napsia myös ihoa, luuta, jänteitä, verisuonia jne. Tällaiseen toimintaan suhtaudun pelkästään positiivisesti, vaikka sen kaupallinen puoli ehkä joitain kysymyksiä herättääkin. Tässä reaktiossani ei siis ole sen kummemmin ruodittavaa.

Minua askarruttava seikka on oman ruhoni kohtalo sen jälkeen, kun itsestäni aika jättää. En ole kovinkaan uskonnollinen ihminen — minkä ymmärrän tulevan molemmille lukijoilleni yllätyksenä ja aiheuttavan järkytystä — enkä myöskään usko olevani ruumiissani kovinkaan kummoisesti läsnä viime henkäykseni jälkeen. Sikäli minulle siis pitäisi olla täysin yhdentekevää, mitä esimerkiksi nivelilleni sen jälkeen tapahtuu. Mutta eipä vain ole.

Aiemmin pohdin haluavani tulla tuhkatuksi, mutta mitään lopullista päätöstä en ollut tehnyt. Sitten satuin aivan sattumalta lukemaan siihen jossain määrin rinnastettavissa olevasta, mutta ekologisemmasta vaihtoehdosta, nestemäisellä typellä jäädytetyn ruhon ravistelusta tomuksi. Vaikken mitään viherpiiperrystä haluakaan liittää edes hävitykseeni, uskoin löytäneeni postmortaalisen käsittelytapani (vaikka se ei olisikaan yhtä miehekäs kuin viikinkien polttohautajaiset).

Toisaalta voisin kuitenkin tasapainottaa itsekkäänä sikana elämistäni sillä, että lahjoittaisin huonosti kohdellut soluni lääketieteellisiin tarkoituksiin. Jokin ajatuksessa kuitenkin haraa vastaan. Enkä tässäkään asiassa osaa tyhjentävästi selittää, mikä tai miksi.

Kyse ei varmaankaan ole mainitussa dokumentissakin sivutuista laillisuuteen liittyvistä seikoista, vaikka välistävetäjät toki ärsyttävätkin joka alalla. Muutenkaan en keksi muuta syytä moiselle pykimiselle kuin minuun niin pysyvästi juurtuneen siveyden. Minähän olen hengittäessänikin erittäin tarkka siitä, kuka iholle tulee (ja yritän yhä uskotella itselleni, että kyseessä on nimenomaan minun eikä tulijoiden tietoinen valinta), ja sama tahti on siis ilmeisesti jatkumassa myös kylmettymisen jälkeen. Sikäli tämä on kyllä loogista, että muidenkin kalmojen kohdalla niiden jonkinlainen kunnioitus ja arvokas kohtelu on olematonta, harmaata sydäntäni lähellä. Mitään loogista siinä ei kuitenkaan taida olla vaan kyse on enemmän irrationaalisista mielikuvista. Sitä paitsi henkien pelastaminen tai jonkun elämänlaadun parantaminen kehonkappaleilla ei kyllä taida olla ensimmäisenä listalla, jos häpäisykeinoja aletaan listata.

Ehkä keksin syyn asenteeseeni vielä joskus, ja mahdollisesti pääsen sen yli ketterästi kuin naapurin omenatarhan aidasta. Siihen saakka vuosia vanha elintenluovutustestamenttikin saa pölyttyä täyttämättömänä lipaston laatikossa.

Sell my soul

2009-09-21T23:37:00.000+03:00

Joskus minulla on varsin vahvoja mielipiteitä asioista ilman, että osaisin selittää niiden syitä mitenkään erityisen hyvin. No, enhän minä osaa selittää oikein mitään erityisen hyvin, joten tilanne ei ole mitenkään yllättävä tai erikoinen, mutta mielipiteiden olisi ehkä syytä olla jotenkin perusteltavissa.

Tänään olen — jälleen — kokenut lievää ärsyyntymistä ilmiöstä, joka toistuu nykyään ilmeisesti aina jonkin vähänkin suuremman nimen tullessa pohjoisen perukoille: konserttilippujen mustan pörssin kaupasta mm. netin huutokauppasivuilla (jotka mainitsen monikossa ihan siltä varalta, että niitä on muitakin kuin Se Yksi). Tämän aamun tapahtumat olivat tietysti selkeästi nähtävissä jo etukäteen, mutta se ei säästänyt ärsyyntymiseltä. Ei myöskään se, että itse en varsinaisesti yrittänyt Rammstein-lippua hankkia (vaikka olisin hyvin voinut keikalle ystävien kanssa mennäkin).

Kun alkuperäiseltä hinnaltaan jossain 70 euron tietämissä olleet liput myytiin loppuun kuudessa minuutissa, verkosta niitä löytyi hyvin pian puoli-ilmaiseksi, nimelliseen 180 euron hintaan — ja tietysti vain, kun kaveri/lapsi/lemmikkimarsu oli tehnyt oharit eikä lähdekään konserttiin, vaikka alun perin piti. Kun katselin tarjolla olevia lippuja rapeine hintoineen ja pohdin yhtyeen ilman lippuja jääneitä faneja, alkoi kiuas hieman lämmetä.

Sitten aloin kuitenkin miettiä, mikä moisessa puuhassa minua niin riipii. Tokihan touhu täyttää laittomuuden tunnusmerkit (jos ei muuten, niin veronkiertona, kun myyntivoittoja ei ilmoita karhulle), mutta eipä se kai voi minua risoa; näen minä päivittäin aika monta punaista päin kävelijääkin, enkä halua kuristaa heistä ketään (no, jonkun ehkä, mutta se ei liity valoihin). Sitä paitsi minua ei kiinnostaisi lainkaan niin paljon, jos joku hakisi Citymarketin varaston tyhjäksi tennissukista ja myisi niitä voitolla huutokaupassa, vaikka kyseessä olisi periaatteessa sama ilmiö.

Voisin olla myös katkera ihmisille, jotka veivät lipun nenäni edestä, mutta kuten todettua, en itse yrittänyt lippua edes hankkia. Saattaisin olla myös kateellinen moisilla tempauksilla rahaa tekeville, mutta minulla olisi toimintaan varmaankin yhtä hyvät edellytykset kuin trokareilla, enkä kuitenkaan ole samaan ryhtynyt. Freudilainen elinkateuskin olisi siis varmaan yhtä hyvä arvaus turhautumiseni syyksi.

Periaatteessahan toiminta myös noudattelee normaalin länsimaisen kapitalismin lakeja; ostajat ostavat mahdollisimman halvalla ja myyvät niin suurella katteella kuin pystyvät. Vaikka toiminnalla ei lain siunausta olisikaan, kauppatavara on kuitenkin hyväksyttävää (nyt ei puhuta ase- tai huumekaupasta) ja ostajat polttavat omia rahojaan todennäköisesti ketään sen kummemmin vaarantamatta. Mieleen tulee ainakin jokunen tapa estää mustan pörssin kauppaa, mutta sellaiset vaativat melkoisesti panostusta (ja sitä kautta rahaa), ja jos joku puhuisi vastaavista esim. kopiosuojausten tai softapatenttien yhteydessä, nostaisin välittömästi äläkän — barrikadien toisella puolella.

En siis osaa selittää mielipidettäni kovinkaan loogisesti tai etenkään tukea sitä vakuuttavin argumentein. Siitä huolimatta olen sitä mieltä, että mustan pörssin lippukauppiaat ovat lähes roskapostittajiin verrattavaa ihmiskunnan pohjamutaa, jonka pyyhkiminen pallon päältä ei saisi minua tirauttamaan kyynelen kyyneltä.

Brave New World

2009-08-30T19:09:00.001+03:00

Yleissivistykseni ja hienostuneisuuteni on toki maailmalla ollut aina laajalti tunnettu ja maineeni on jo kiirinyt edelläni kolmijalkaisen murmelin lailla, mutta tänä vuonna olen saavuttanut kansainvälisessä valaistumisessani aivan uuden tason; tänä vuonna olen painanut pääni tyynyyn viidessä eri pääkaupungissa ja ristiretkeni ovat hyväksikäyttäneet neljää eri maanalaista (Helsingin laskeminen mukaan molempiin tilastoihin saattaa kateellisista tuntua lähetyssaarnaukseni saavutusten liioittelulta, mutta totisesti minä sanon heille: hypätkää pituutta).

Tämän vuoden matkoistani tekee erityisen eriskummallisia se, että olen uhmannut vieraiden katujen ja kulttuurien vaaroja yksikseni, eli huonoimmaissa mahdollisessa seurassa. Olen toki uskaltanut ennenkin heittäytyä ypöyksin eksoottisille ja vaarallisille matkoille, mutta en neljää ratikkapysäkkiä kauemmas. Tämä vuosi on muuttanut kaiken (paitsi koti-irtaimistoni, joka on entisessä paikassa ja jota ennenkin olen joutunut kantelemaan ihan itse).

Yksinäisenä sutena (tai minun tapauksessani ehkä vesikauhuisena supikoirana) kulkemisessa on puolensa ja puolensa, ja ne ovat kuin saman kolikon kolme eri puolta. Toisaalta vaeltelussa on (lähes) täydellinen vapaus, eikä kenenkään tarvitse polttaa hihojansa rinnallani mitä kummallisimpien päähänpistojeni ja eläimellisen etenemistahtini takia. Toisaalta elämykset ovat kuin asuntolaina: huomattavasti parempia jaettuina. Joku älykkö on taannoin päästänyt suustaan letkautuksen, jonka mukaan jaettu suru on puolikas suru ja jaettu ilo on kaksinkertainen ilo. En istunut lipaston matematiikan luennoilla niin pitkään, että olisimme edenneet moisen logiikan käsittelyyn, mutta sisäinen ornitologini ei voi olla nyökyttelemättä toteamusta siitä huolimatta kategoriaan "ei pöllömmin sanottu".

Tältä erää gran turismoni on takana, mutta kutsuja muille maille ja mannuille on jo jonossa — ja jossain määrin siedettävässä seurassa, joten saatan päätyä taivutelluksi siipeilemään yli maamme rajojen vielä tämän vuoden puolella. Sitä odotellessa (ja muita latteuksia, joilla voi lopettaa postauksen, kun ei enää keksi mitään sanottavaa).

(Runoiltu Heathrown lentokentällä, laskettu verkon viemäreihin kotisohvalta)

You drive me mad

2009-08-13T19:29:00.003+03:00

Tänään aamulla lukaisin julkisen kulkuneuvon nimeä kantavasta ilmaisjakelulehdestä uutisen, joka taitaa löytyä täsmälleen samanlaisena myös toisen ilmaisjakelulehden sivuilta. Otsikko kertoo jo kaiken oleellisen: "Espoolaismies narahti kortitta ajosta 13. kerran". Viimeinen lause on puolestaan kuin suoraan sunnuntaihartauden loppukevennyksestä: "Häntä epäillään kulkuneuvon kuljettamisesta oikeudetta."

Niinpä niin. Lopetuksen ymmärrän (siis jutun, en tuon autoilevan nilkin — tai tarkemmin ajatellen ymmärtäisin melkein senkin), sillä kaikkihan ovat syyttömiä, kunnes toisin on todistettu. Jostain saunan takaa hiipii kuitenkin mieleeni kysymys siitä, miten ihmeessä sama ihminen voi ajaa kortitta 13. kertaa, henkilön iän huomioon ottaen todennäköisesti vieläpä melko lyhyen ajan sisällä. Vastaus ei ole hiipinyt mieleen vielä mistään.

Mutta kaipa tuollaisen ihmisen lukitseminen jonnekin autottomaan tilaan olisi sitten suuri oikeusmurha ja rikkoisi tämän lupsakan vapaa-autoilijan ihmisoikeuksia pahemman kerran. Onneksi kuljettajaa voidaan sentään kuitenkin rangaista tuntuvasti ottamalla häneltä kortti po...

Öh.

Minne katosi päivät

2009-07-29T19:33:00.002+03:00

Joitain päiviä ei tule muistelleeksi sitten, kun ikäloppuna kolmekymppisenä kutoo villakoiria kiikkustuolissaan. Tämä oli sellainen päivä.

Huonosti nukuttujen öiden, töistä ja kaikesta muustakin kumpuavan v*tutuksen ja kymmenen tunnin toimistossa istumisen päälle saa niskaansa vielä huonon omantunnon, kun jättää kauniin kesäillan käyttämättä (no, ainakin ulkoilun osalta) ja istuu sen sijaan kotona liian väsyneenä edes hengittämään. Voisin kirjoittaa itselleni muistiin ohjeen mennä aiemmin nukkumaan ja yrittää olla ajattelematta yhtään mitään enää vaakatasoon päästyäni, mutta korvan takana on vastaavia ohjeita jo enemmän kuin pyitä oksalla, ja silti ei vain mene jakeluun.

Nettisarjiksia ja blogejakin voisin taas lukea, etteivät vallan pääsisi kuromaan hirvittävää etumatkaa, mutta ehtii ne varmaan selata sitten seuraavassakin elämässä. Täältä tÄÄÄH

Shiver me timbers!

2009-07-19T20:45:00.004+03:00

Joskus ihmiset sanovat, että asioita saa paremmin aikaan, kun niitä vain alkaa tehdä pitkän ja hartaan aikomisen sijasta. Päivän tai kahden henkisen valmistautumisen jälkeen kokeilin moista tänään. Ja herraisä, sehän toimii! Kaikkea se vanha kansa keksiikin, kun vanhana pysyy... tai jotain.

Kaikenlaisen siivoamisen ja muun kodin järjestelyn välttäminen oli onnistunut jo viikkoja, mutta lopulta vallihautani alligaattorit määkivät nälkäänsä sellaisella volyymilla, että toimeen oli tartuttava. Tein 20 kohdan toimintasuunnitelman päivää varten, ja kuohitun paviaanin vimmalla aloin suorittaa listaani jo ennen puoltapäivää.

Päivä alkaa kääntyä pimeäksi yöksi ja lepakot tapulissa jo heräillä, ja listallani on jäljellä enää neljä kohtaa (no, viides odottaa pesukoneen pysähtymistä). Ne tosin päätin jo aiemmin jättää tulevalle viikolle. Kaiken muun hyvän lisäksi ehdin harjoittaa listan ulkopuolelta nurmikolla loikoilua hyvän ystävän seurassa ja itseni nolausta biljardin (sen oikean, ei taskuversion) nimissä — jälkimmäistä tosin ilman todistajia, mikä hyvän tuurin piikkiin pistettäköön.

Ja kiinnostaako ketään? Ehkei, mutta se taas ei minua kiinnosta. Minun elämässäni tämä on jo jännittävämpää kuin Dynastian uusintojen katsominen karvahattu päässä. Seuraavaan kirjoitukseeni keksin jo jotain oikeaa sanottavaa. (No, itse asiassa en.)

English Summer Rain

2009-07-06T22:08:00.004+03:00

Hajanaisia ajatuksia arktiseen kesäyöhön:

Kesäkuu oli ensimmäinen kokonainen (kalenteri)kuukausi tämän blogin historiassa, jolloin en kirjoittanut mitään. Älkää kuitenkaan vielä juhliko, teillä vain kävi tuuri.

Olin aikeissa kirjoittaa tänne jopa pätkän fiktiota, ja raapustinkin sitä tunnin ajan muistikirjaan paikallisessa kahvilassa perinteiseen tapaan kynällä. Lopputulos vain oli niin surkeaa kuonaa, että sittemmin en ole jatkanut kirjoittamista, raapustuksen julkaisemisesta puhumattakaan. Tätä voitte jo juhlia, ei siitä kelvollista tule jatkossakaan.

Tänä kesänä olen kokeillut ensimmäistä kertaa harrastetta, jota kohtaan olin aiemmin ennakkoluuloinen — ja turhaan (siis turhaan ennakkoluuloinen, en turhaan kokeillut). Ennakkoluuloton kokeilu sai jatkoa, ja muutama päivä sitten ostin (tai tarkemmin ilmaistuna tilasin, mutta en nyt ala halkoa vähäisiä hiuksiani) jotain, minkä tuomitsin täysin tarpeettomana leluna viime syksynä: miniläppärin. Mikäli sama kokeilunhaluinen vimma jatkuu, ensi viikkoon mennessä olen polttanut ruiskuhuumeita ja ennen ensimmäisiä syyssateita olen Naamakirjassa.

Hajanaisia ajatuksia olisi varmaan enemmänkin, mutta ne taitavat toistaiseksi olla liiankin hajanaisia ollakseen taltutettavissa blogikirjoitukseen. Ja täytyyhän sitä jotain sanottavaa säästää elokuullekin.

Down in a Hole

2009-05-28T21:12:00.003+03:00

Päätin vaihteeksi tarttua meemiin, joka löytyi esitäytettynä kahdestakin paikasta. Ajatuksena oli siis kertoa asioita, jotka mättävät annetuilla aihealueilla elämässäni.

1. Nimessäni:

Sitä kuulee huudettavan liian harvoin hekuman kourissa.

2. Kasvoissani:

Niihin hierotaan liian harvoin naisellisia ulokkeita.

3. Vartalossani:

Lienee helposti arvattavissa edellisten kohtien perusteella.

4. Luonteessani:

Liiallinen empaattisuus ja ystävällisyys.

5. Vaatekaapissani:

Se on (melkein) liian heiveröistä tekoa pitääkseen sinne lukitut ihmiset sisällään.

6. Kotonani:

Kaatopaikalle vientiä odottavien ruumiiden määrä.

7. Työssäni:

Palkan eteen pitää tehdä jotain.

8. Ystävissäni:

Liian köyhiä, jotta heidän kanssaan olisi mitään järkeä kaveerata.

9. Perheessäni:

Ei kummoistakaan perintöä luvassa.

10. Harrastuksissani:

Joskus pitää olla harmittavan varuillaan poliisiratsioiden takia.

11. Kumppanissa?

Tuntiveloitus.

12. Lemmikissäni/lemmikeissäni:

Tapauksessa riippuen kts. vastaus 11 tai 5.

13. Kielenkäytössäni:

Niin hienostunutta ja viisasta, että kukaan tavallinen kuolaavainen ei tajua sen nerokkuutta.

14. Musiikkimaussani:

Maailmassa tehdään liian vähän siihen sopivaa musiikkia — mikä ei tietenkään ole musiikkimakuni vaan maailman vika.

15. Kotikaupungissani:

Sen kaduilla kulkee (usein kontaten) liikaa rahvasta.

16. Ruokavaliossani:

Ravintoympyräni "uhanalaiset eläimet" -lohko on kärsinyt vajausta viime aikoina.

17. Lapsissani:

Ennen vasektomiaa riski on vielä olemassa.

18. Naapureissani:

He hengittävät vielä.

19. Nykyisessä elämäntilanteessani:

Lukija on hyvä ja summaa muiden kohtien vastaukset yhteen.

20. Tulevaisuudessa:

Todennäköisesti jatkossakin minun pitäisi muka itse tehdä jotain ongelmilleni eivätkä ne voi ratketa itsestään.

Lopuksi maistiainen musiikista, joka siivitti suurinta osaa meemin täyttöön kuluneesta ajasta. Herkimpiä radion katsojia varoitettakoon siitä, että kappale on hieman raflaavampi kuin muut viimeaikaiset ääniliitteet. (Video on jälleen joku faniräpellys.)

Capitalism Stole My Virginity

2009-05-26T21:40:00.001+03:00

Viime viikolla nauttiessani Suomen keväisestä tundrasta kävelylenkin muodossa törmäsin ensimmäisiin eurovaalimainosständeihin. Ilmeisesti ensimmäisinä liikkeellä olivat erilaiset hörhöryhmittymät; taulurivistön terveintä päätä vaikuttivat edustavan Kristillisdemokraatit, mikä kertonee kaiken oleellisen.

Mainitun ryhmittymän vaalimainos pisti muutenkin silmään. Syytä ei ole vaikea keksiä, jos vilkaisee mainoksen hieman erilaista versiota verkossa. Valitusta kuvakielestä en olisi ihan ensimmäiseksi puoluetta tunnistanut, mutta se mennee ihan tunnetun hitauteni piikkiin. Tosin muillekin asia väännetään rautalangasta entisen kävelijän vaalisivustolla.

En osta tuota vertausta kyllä vieläkään.

You miss too much these days if you stop to think

2009-05-05T15:30:00.002+03:00

Aivotoiminta on rasittavaa. Myönnettäköön, että joskus se on ehkä suotavaa tai jopa tarpeellista, mutta useimmiten siitä tuntuu olevan lähinnä harmia. Olen (jälleen) viime vuosina miettinyt aika ahkerasti, miten siitä pääsisi sujuvasti eroon.

Eräs yleisesti tunnettu ja iltaisin — tai varsinkin kesäisin kellon ympäri — kylillä helposti havaittava keino tukahduttaa aivotoiminta on turvautua erilaisiin kemikaaleihin. Tässä keinossa on kuitenkin muutamia ongelmia. Ensinnäkin sillä on tapana korostaa muita kehon toimintoja aivojen osuuden vähentyessä. Se on melko valitettava (sivu)vaikutus, sillä haluaisin lähinnä olla Mukavasti turta (kuten Vaaleanpunainen Floyd asian ilmaisi), en aggressiivinen, yliäänekäs ja rasittava m*lkku. Lisäksi sen vaikutukset ovat pitemmän päälle pysyviä, mitä en oikeastaan toivo. Mieluummin kytkisin aivotoiminnan vain tarvittaessa pois päältä ja takaisin hetkiksi, jolloin täytyy tehdä muutakin kuin kuolata kaulukselle. Sitä paitsi päihtyminen on hauskaa lähinnä seurassa, ja hauskuus perustuu enemmän nimenomaan seuraan kuin itse kaatamiseen, joten sikäli kittaaminen menettää oikeastaan merkityksensä (vaikka se saattaa joskus hauskanpitoa tehostaakin).

Tästä pääsenkin sujuvasti toiseen keinoon, eli sosiaaliseen kanssakäymiseen. On ilahduttavaa, kuinka korvien ja suun käyttö verbaaliseen kommunikointiin poistaa selkeästi pään sisäisiä ääniä. Kuka tahansa kanssani keskustellut ihminen voinee myöntää, että ainakaan minun tapauksessani suusta ulos tulevat sanat eivät selvästikään ole kulkeneet aivojen kautta, joten jatkuva keskustelu (ehkä lievän yllä mainitun nesteytyksen saattelemana) on kuin onkin mainio keino pysäyttää muutamia ylikierroksilla pyöriviä rattaita. Tässäkin tavassa on kuitenkin ongelmansa. Sosiaalisuuteen ja muuhun kommunistiseen sosialismiin liittyy kiinteästi useampien ihmisten läsnäolo — joko fyysisesti, ääniaallollisesti tai muuten virtuaalisesti. Tämän saavuttamiseksi vaaditaan jonkinlaista aikataulujen ja kiinnostusten yhteensovittamista, mikä ei aina onnistu tuloksellisesti. Toki on muitakin keinoja saada seuraa (vain keskustelutarkoituksiin, tietysti), mutta ne ovat runsain mitoin käytettyinä melko suolaisen hintaisia jopa minun surkmainiota palkkaani nauttivalle ihmiselle.

Jos etukäteen sovittavat sosiaaliset järjestelyt tuottavat ongelmia, erilaisissa riennoissa voi tietysti juosta yksinkin. Tai vaikka matkustaa. Tai harrastaa jotain. Mikäli sosiaaliset ärsykkeet puuttuvat puuhastelusta, täytyy harrasteen kuitenkin vaatia melkoista keskittymistä, että se saa siihen liittymättömän aivotoiminnan loppumaan. Valitettavan harva harraste vaikuttaisi olevan tällainen. Eräässä niistä (jota kutsutaan nimellä "työ") jonkinlainen flow onnistuu joskus, mutta vain pään sisäisten äänien ollessa melko satunnaisia ja hiljaisia. Ja mikäli työnteko tapahtuu samoissa tiloissa muiden ihmisten kanssa, äänien hiljentämisen yrittäminen hakkaamalla päätä seinään saattaa aiheuttaa melko kummallisia katseita. (Mitä en tietenkään tiedä omasta kokemuksesta. Olenpahan vain kuullut moista. Sitä paitsi paikalla olleiden todistukset ovat minusta niin ristiriitaisia keskenään, ettei niihin kannata luottaa.)

Yleisenä ongelmana tuntuu tavasta riippumatta olevan, että ajatuksiaan voi hetkittäin juosta karkuun onnistuneesti, mutta lopulta on aina pakko pysähtyä, ja silloin ne pirulaiset saavat taas kiinni. Sitä paitsi joskus pelkkä liikkeelle lähteminen on sen verran takkuista, ettei hidastuskuvaa taatusti tarvita mahdollisten varaslähtöjen tarkistusta varten.

Ei zeniläisen tasaisen aivokäyrän saavuttaminen voi näin vaikeaa oikeasti olla. Mikäli tiedätte siihen hyviä keinoja, neuvoja otetaan vastaan (niiden laadusta riippuen ehkä epä-)kiitollisena.

The Gentle Art of Making Enemies

2009-04-24T20:24:00.000+03:00

Yllättäen ammennan kirjoitusaiheeni taas kanssabloggaajalta, jonka vanavedessä olen muutenkin kirjoittanut lähes koko viimeaikaisen kirjallisen tuotantoni. Tähänkin aiheeseen tarttumiseen meni yli viikko, mutta minähän nyt bloggailen joka tapauksessa sellaisia ikivihreyksiä, että niissä eivät ajan hampaanjäljet paljon paina.

Kunniallisia kansalaisia riivaavista feissareista on varmaankin sanottu tällä kertaa kaikki oleellinen, mutta mainosten jakajien alhaisimmasta kastista ei. Viikko sitten kypsähdin taas toviksi kotioven avattuani, saavuttaen sisäisesti ulkoilmaa merkittävästi korkeamman lämpötilan. Roskaposti sylettää ihan riittävästi sähköisessä muodossa, joten sitä ei tarvitsisi toimittaa lisää enää postiluukun kautta. (Enkä puhu nyt tänään luukusta tipahtaneesta TV-maksulaskusta, vaikka sen summa onkin mielestäni aika rietas. Eilen tehty esitys yleisestä mediamaksusta — tai YLE-maksusta, ihan miten vain — kuulostikin ainakin nopeasti ajatellen parannukselta nykytilanteeseen.)

Ovessa oleva "Ei mainoksia eikä ilmaisjakelulehtiä, kiitos" –lappu ei ilmeisesti oletusarvoisesti koske pizzamainoksia, sillä niitä tippuu postiluukustani yhä. Ei usein, mutta kuitenkin toistuvasti. Pistää miettimään, hyväksikäyttävätkö lättymainosten jakajat tarkoituksella sitä tosiseikkaa, että minulla ei juurikaan ole keinoja pakottaa heitä noudattamaan lappua. Toki voisin odottaa oven sisäpuolella ja katkoa moisten nilviäisten kädet heti, kun lappu luukusta tipahtaa, mutta sillä saattaisi olla ikäviä seurauksia. Lapun kantaminen mainostettuun pizzapuljuun muutaman tarkkaan harkitun, lämpimän sanan saattelemana toki houkuttelisi, mutta ajan tuhlaaminen moiseen vaatisi ehkä enemmän ärsykettä kuin yhden mainoksen kuussa. Toisaalta sama idea jalostettuna (mainoksen palauttaminen ilmateitse, tiiliskiven ympärille kiedottuna) alkaa jo kuulostaa houkuttelevalta.

Lopulta mahdollisesti tarkkaankin rikoksensa laskelmoivat ruojakkeet ovat kuitenkin oikeassa; en tee mitään, koska tuntisin itseni idiootiksi (jopa normaalia enemmän), jos näkisin noin pienen haitan takia oikeasti vaivaa ohjatessani noita niljakkeita kaidalle polulle.

Fix Me Now

2009-04-20T18:19:00.005+03:00

Olen joskus kuvitellut olevani looginen eläin. Opinnot ja työ ovat varmaan vain vahvistaneet moista uskoa, ne kun ovat aiheiltaan kovin loogisina pidettyjä. Joskus — ja voisin sanoa, että aivan liian usein — sitä kuitenkin huomaa olevansa moisessa uskossa täysin harhaoppinut pakana. Voisin yrittää kiteyttää tämän havainnon herättämät tuntemukset sanoiksi, mutta äidinkielestänikin loppuisivat kirosanat kesken ennen kuin saisin välitettyä ajatukseni lukijakunnalleni. Siispä tyydyn lainaamaan jonkun muun sanoja.

"You can plan all you want to. You can lie in your morning bed and fill whole notebooks with schemes and intentions. But within a single afternoon, within hours or minutes, everything you plan and everything you have fought to make yourself can be undone as a slug is undone when salt is poured on him. And right up to the moment when you find yourself dissolving into foam you can still believe you are doing fine."

- Wallace Stegner

Joskus olen loputtoman kateellinen roboteille.

The Trick Is to Keep Breathing

2009-04-15T21:08:00.004+03:00

Kopioin Tiinan idean, kun en jaksa kirjoittaa tavanomaista vinkupostausta. Kyseessä siis 25 merkkiä siitä, että on kasvanut aikuiseksi. Kommentoin kohtien osuvuutta omalla kohdallani ja perustelen väitteeni vastaansanomattomalla logiikalla.

1. Your houseplants are alive, and you can't smoke any of them.

Ehei. Täällä viherkasvusto rajoittuu jääkaappiin, ja syttyy varmasti pienellä avustuksella varsin ripeästi.

2. Having sex in a twin bed is out of the question.

Tottahan toki — minulla kun on varaa alkaa olla nirso paikkojen suhteen.

3. You keep more food than beer in the fridge.

Kyseessä lienee kompakysymys; kuka tahansa terveystiedon tunneilla herellä ollut tietää, että olut muodostaa tärkeän sektorin jokaisen kasvavan miehen ruokaympyrästä.

4. 6:00 AM is when you get up, not when you go to bed.

Pöh. Miksi turhaan nukkua lainkaan, kun painajaisia voi nähdä hereilläkin.

5. You hear your favorite song in an elevator.

Yleensä mielikuvitusystäväni ovat hisseissä hiljaa, mutta riittävän vahvassa tinassa he varmaan pistävät kyllä lauluksikin.

6. You watch the Weather Channel.

Riippuu täysin meteorologien uhke...ammattitaidosta.

7. Your friends marry and divorce instead of "hook up" and "breakup."

Eikös naimisiinmeno tarkoita sitä, että ystäviä ei enää ole?

8. You go from 130 days of vacation time to 14.

Jos lakia ja työsopimusta tihrustetaan tarkasti, niin ehkä, mutta tuottavan työn määrässä mitattuna ei moisesta ole mitään pelkoa.

9. Jeans and a sweater no longer qualify as "dressed up."

Huomaa, että listan alkuperä on ahdasmielisestä kulttuurista. Kyllä täällä riittää (vaikka juhla)pukeutumiseksi päähän vedetty tennissukka.

10. You're the one calling the police because those %&@# kids next door won't turn down the stereo.

Miksi turhaan soittaa poliisit rajoittamaan omaa vapautta karsia naapuruston hampuuseja kovalla kädellä?

11. Older relatives feel comfortable telling sex jokes around you.

Moisten rietastelijoiden läheisyyteen minua ei saisi ajettua terävällä kepilläkään.

12. You don't know what time Taco Bell closes anymore.

Minulle riittää kun muistan, koska naapurintalon bingo aukeaa.

13. Your car insurance goes down and your car payments go up.

Maksuista en tiedä, mutta autoni kulkee turvallisesti pusikosta pusikkoon ilman kummempia ylä- tai alamäkiä.

14. You feed your dog "Science Diet" instead of McDonald's leftovers.

Tokihan voin selittää kotini villakoirien kidoista tehtävät löydökset tieteellisillä kokeilla. Siivouslaiskuudesta ne eivät voi johtua.

15. Sleeping on the couch makes your back hurt.

Selkäni ei kipeydy laisinkaan, koska minulla ei ole siellä sen enempää lihaksia kuin selkärankaakaan.

16. You take naps.

Keskityn snapseihin.

17. Dinner and a movie is the whole date instead of the beginning of one.

Ruokailu ja elokuva? Minun mittapuullani tuo on jo kolmospesälle pääsyä.

18. Eating a basket of chicken wings at three in the morning would severely upset, rather than settle, your stomach.

Vatsani olisi epäilemättä kovin järkyttynyt kanojen kohtalosta.

19. You go to the drug store for ibuprofen and antacid, not condoms and pregnancy tests.

Mikäli pelkäisin raskaustesteille olevan käyttöä, ostaisin diileriltäni mieluummin lentolipun jonnekin kauas tai ladatun aseen.

20. A four dollar bottle of wine is no longer "pretty good shit."

En kehuisi ikinä mitään moisissa riistohinnoissa olevaa.

21. You actually eat breakfast food at breakfast time.

Syön kynsiäni rohkeasti kellonaikaan katsomatta.

22. "I just can't drink the way I used to" replaces "I'm never going to drink that much again."

Juomistapaani en aio muuttaa vielä aikoihin; se perustuu yhä nesteen valuttamiseen huulien välistä ja alas kurkusta.

23. Ninety percent of the time you spend in front of a computer is for real work.

Aikuisvideoiden katsominen käy kyllä yleensä työstä.

24. You drink at home to save money before going to a bar.

Harvemmin kantapaikkani tytöt antavat alennusta, vaikka kuinka olisi pohjia.

25. When you find out your friend is pregnant you congratulate them instead of asking "Oh shit what the hell happened?"

Minä pysyn katkerana hiljaa, koska moinen tarkoittaa ystäväni todennäköisesti joskus saaneen seksiä.

Bonus 26: You read this entire list looking desperately for one sign that it doesn't apply to you and can't find one to save your sorry old ass.

Ei, minun vanha aasini ei kaipaa pelastusta.

April is the cruellest month

2009-04-08T19:32:00.002+03:00

Hämäsin. Yhtä julmia ovat kaikki muutkin kuukaudet. Mutta syytetään nyt sitten kuluvaa kuuta, kun se on sopivasti hollilla.

Olen huomannut itsessäni outoja ja erittäin epämiellyttäviä oireita, jotka ilmenevät aina tiettyjen sattumusten yhteydessä. Loogisesti en osaa niitä selittää, mutta kyllä ne kieltämättä jonkinlaista kaavaa tuntuvat noudattavan; aluksi näköelimien kautta kallon sisällä olevaan maapähkinään puskee (periaatteessa ihan objektiivista ja vaaratonta) viestiä, ja sekunnin kymmenyksen viiveellä — en taatusti sano "viipeellä", vaikka uhkaisitte pakottaa minut katsomaan Dallasia — jokin kilahtaa.

Minuun iskevät fyysiset oireet. Äkkiä on kylmä, vatsani on ontto ja solmussa samaan aikaan, polviani heikottaa, keskittymiskykyni on (jopa normaalia enemmän) tiessään, selkäni ja raajani ovat mustien paiseiden peitossa ja lepra katkaisee jalkani polvien alapuolelta. (Lopetan oireiden kuvailun tähän ennen kuin sorrun liioittelemaan niitä.) Voisin jopa väittää olevani suuren xitutuksen vallassa, mutta yleinen voimattomuus estää kaikenlaisen puhkumisen (taloja kaatavasta puhinasta nyt puhumattakaan).

Oireet eivät onneksi ole kovin pitkäaikaisia. Yleiset keskittymishäiriöt saattavat poistua jo 2-3 viikossa eikä rintakipujakaan tunnu kellon ympäri (tai sitten en vain huomaa niitä nukkuessani). Rintakipuihin olen onneksi keksinyt lääkkeeksi raskaan liikunnan, jonka ainakin vihjataan poistavan kivun lopullisesti.

Kaikkea sitä ihmiskeho keksiikin itsekseen puuhastella.

Postauksen varsinaiseksi sisällöksi länttään tähän videon, joka ei liity yllä olevaan millään muotoa. Se saa kuitenkin muistuttaa maailmaa siitä, kuinka kamala raiskaus Leona Lewisin versio on tähän alkuperäiseen verrattuna. Lisähuomiona mainittakoon, että bändin itsensä laittama virallinen videokin oli JuuTuupissa aiemmin, mutta ensin siitä poistettiin ääni ja nyt se on rajattu katsottavaksi vain jollain muulla mantereella. Täytyy siis tyytyä fanivideoon.

(Snow Patrol: Run)

In a sea of faces, in a sea of doubt

2009-03-24T22:18:00.001+02:00

Hyvää iltaa, hyvät naiset ja pahat naiset. Seuraavaksi älykäs ja komea tähtireportterinne kertoo jännittäviä asioita yksityiselämästään. Jos ette kuitenkaan halua kuunnella häntä, voitte vaihtoehtoisesti lukea muutamia minun huomioitani tiistai-illan ratoksi.

Eilen kävin pitkästä aikaa Nosturissa (tai ylipäätään missään) katsomassa soitinyhtyeen esiintymistä. Kyseinen pumppu oli The Sisters of Mercy, joiden levyt kuluivat lautasella usein synkässä teini-iässäni. Edelliskerran poppoo oli käynyt Suomessa jonain vuonna Tuska-festareilla ja saanut esiintymisestään aika ristiriitaisia arvosteluja. Kun bändi ei ole julkaissut oikeastaan mitään materiaalia viimeiseen 19 vuoteen, olivat odotukseni aika olemattomat. Silti piti raahautua katsomaan tuota ison maailman ihmettä, että voisi ainakin haukkua koko esitystä karmeaksi rahastukseksi ihan perustellusti.

Täytyy sanoa, että olin positiivisesti yllättynyt. Tosin odotustasoni perusteella olisinkin voinut todeta pettyneeni oikeastaan vain jos olisin juossut kirkuen pois keikkapaikalta kesken ensimmäisen kappaleen. Joka tapauksessa katsoin keikan kiltisti läpi ja kuulin monia rakkaita kappaleita, osa tosin alkuperäisiä tulkintoja hieman suoraviivaisemmin esitettyinä perusvetoina. Kannatti tuo nyt kuitenkin nähdä. Eipä siitä enempiä.

Lisäksi voin enemmän normaaliepistolan mukaisesti todeta, että päässäni on liikaa ajatustoimintaa. En toki väitä, että se olisi sellaista, mitä älykkyydeksi kutsutaan. Kovasti siellä kuitenkin tuntuu kaikenlaista liikkuvan, tosin lähinnä edestakaisin ja ulos pääsemättä. Pikkuhiljaa alkaa iskeä kateus koomassa makaavia, tasaista viivaa aivokäyränä piirtäviä vuodepotilaita kohtaan. Ellen olisi melko iloinen raajojeni liikkumisesta, vaihtaisin mielelläni nykytilanteeni sellaiseen hiljaisuuteen.

Viimeisenä ja vähäisimpänä seikkana myös kerrottakoon, että muutama (epä)onnekas kanssabloggaaja voi ehkä huomata Blogilistan tilaajamääränsä tippuneen yhdellä. Ennen suuria juhlallisuuksia voin kuitenkin pilata ilonne toteamalla, että stalkkaan teitä yhä. Olen vain tiputtanut seuraamani blogit Blogilistan tilauksistani ja siirtänyt ne Bloglinesiin.

Generation Terrorists

2009-03-17T20:34:00.002+02:00

Tiina kirjoitti — muiden asioiden ohessa — muutaman sanasen ajanvietosta vanhempien kanssa. Lähes kuusikymppiseksi kotona asuneena koen olevani aiheen aisantuntija ja avaudun siis minäkin.

En tiedä, ovatko vanhempani (jotka toki ovat oikein mukavia) muuttuneet viime vuosina kovasti entisestä, mutta nykyään tuntuu kuin he puhuisivat (no, äitini puhuisi ja isäni heittäisi aina väliin muutaman sanan) lähinnä omista asioistaan. Joskus tarinoiden sekaan eksyy kysymys minun kuulumisistani, mutta oma höpinäni saattaa sekin jäädä jotenkin kesken, kun johonkin sanomaani tartutaan ja kerrotaan oma kokemus vastaavasta kokemuksesta — tai jostain täysin muusta, joka vain sattui juolahtamaan sanomastani mieleen.

Saattaa olla, että vanhukseni ovat muuttuneet tässä suhteessa. Saattaa myös olla, että he ovat aina olleet samanlaisia, mutta olen havahtunut huomaamaan ilmiön vasta joitakin vuosia sitten. Vietyäni silloin seuralaisen vanhemman sukupolven luo visiitille huomasin, että meidän kuulumisiamme ei kysytty kovinkaan paljoa. Ehkä olin itse tottunut aina pimittämään omat asiani niin hyvin, että en ollut välittänyt moisesta, mutta tuolloin se pisti silmiin. Tai korviin. Tai jonnekin, minne tuollainen nyt sitten ikinä pistääkään.

Hetkittäin yhteiset puheenaiheet tuntuvat muutenkin olevan vähän kortilla. Kun kuulen, kuinka jotkut minulle (lähes) tuntemattomat ihmiset ovat tehneet jotain joskus jossakin (jostain syystä en yleensä muista yksityiskohtia kovin tarkkaan), kuuntelen tietysti tunnollisesti ja keskityn kovasti (ikkunasta näkyviin oraviin). Vaikka toki olenkin riemusta soikea vanhempiani tavatessa, nuo hetket voisi ehkä käyttää paremminkin.

Joku ilkiö voisi toki vihjata, että tässä asiassa kokemani muutos johtuu vain siitä, että olen ikääntymisen myötä äkäistynyt. Moinen olisi kuitenkin täysin perusteetonta rienausta.

There's plenty more slags in the sea

2009-02-28T23:53:00.007+02:00

Ainaisen itsekkään — joskin myös erittäin perustellun ja osaavan — avautumisen sijasta halusin vaihteeksi olla epäitsekäs ja tarjota erikoisosaamistani koko blogosfäärin riemuksi ja hyödyksi. Mietin tovin, missä aiheessa asiantuntemukseni olisi sitä luokkaa, että minulla todella olisi useimmille lukijoilleni annettavaa. Hyvin lyhyen pohdinnan jälkeen ymmärsin suurimman vahvuuteni olevan keskustelutaito vastakkaisen sukupuolen kanssa. Siispä seuraavaksi annan muutamien esimerkkien avulla (lähinnä miehille) neuvoja oikeasta kommunikointitavasta.

Eräs erityisen vaikea laji on kysymyksiin vastaaminen. Tässä muutama mahdollisesti eteen tuleva kysymys, hieman analyyttista pohdiskelua niiden luonteesta, ja tietysti universaalisti parhaaksi todettu vastaus.

K: "Onko takapuoleni sinusta iso?"

Tämä on kysymys, joka saattaa tulla eteen toistuvasti ja täysin satunnaisesti, ilman minkäänlaista näkyvää syytä. Siispä siihen kannattaa olla varautunut niin, että osaa vastata toista osapuolta miellyttävästi tai vähintään tyydyttävästi vaikka kesken yöunien.

Totuushan on, että tähän kysymykseen ei ole yksiselitteisen oikeaa vastausta. Rehellinen "ei" ei yleensä mene läpi vaan tulkitaan mielistelyksi. Tässä tilanteessa voi kuitenkin käyttää hyödyksi sitä tosiseikkaa, että naiset ovat imarreltuja miehen ollessa kiinnostuneita heistä ja kysellessä heiltä kysymyksiä jalkapallosta puhumisen sijaan. Siispä tilanteesta selviää parhaiten esittämällä tarkoin valitun vastakysymyksen, joka johtaa varmasti lämminhenkiseen mutta lyhyeen keskusteluun.

    V: "Mihin verrattuna?"

K: "Saako tämä toppi minut näyttämään hyvältä?"

Tämä kysymys on sikäli helpommin ennakoitava kuin edellinen, että tähän törmää useimmiten makutuomarina ostosreissuilla tai heti niiden jälkeen kotona. Ennalta varautuminen kuitenkin kannattaa, ettei erehdyksessä tule sanoneeksi mitään ikävää tai etenkään loukkaavaa.

Olisi helppo turvautua samaan vastakysymykseen kuin yllä, mutta mikäli käyttää sitä toistuvasti, saattaa antaa toiselle täysin perusteetta mielikuvan, ettei oikeasti ole miettinyt asiaa eikä ehkä vastaa vilpittömästi ja täydestä sydämestään. Koska ulkonäköpaineet ovat yhteiskunnassamme naisille ainainen rasite, hyvä vastaus johdattaa keskustelun pois moisista ja siirtää sen sujuvasti johonkin toiseen, huomattavasti vähemmän tunnekuohuja nostattavaan aiheeseen. Tässä yhteydessä mitä luonnollisin aihe on tekstiilit, joiden ominaisuuksia voi pohdiskella vaarattoman objektiivisesti.

    V: "Kulta, ei vaatteiltakaan mitä tahansa voi vaatia."

K: "Miksi kaikkien miesten pitää olla täysiä sikoja?"

En lainkaan tiedä miksi, mutta jostain syystä tämäkin kysymys tuntuu nousevan esiin melko usein. Olen huomannut sen seuraavan aika nopeasti muita kysymyksiä, joskus jopa saman keskustelun aikana. Vaikka käyttäisitte jo edellä esitettyjä vastauksia muihin kysymyksiin, kannattaa siis pitää vastaus valmiina myös tähän.

Oleellisinta on muistaa, että varmin tapa miellyttää retorisen kysymyksen esittäjää on antaa hänelle vastaus. Miehenä on valitettavasti tunnustettava, että joukossamme on kuin onkin tunteettomia ja naisia huonosti kohtelevia yksilöitä, ja kysymys on siksi ihan aiheellinen. Siksi sitä ei kannata sivuuttaa, vaikka se on myös tavattoman yleistävä ja siksi kovin epäreilu. Kannattaa nousta tilanteen yläpuolelle ja antaa moinen ahdasmielisyys anteeksi iloisena siitä, että voi itse olla ilahduttava poikkeus moisesta stereotypiasta. Parasta onkin välttää turhaa ankaruutta harhaluulon korjaamisessa, ja sen sijaan osoittaa oma huumorintaju leikittelemällä asialla. Ei menekään kuin hetki, ja nauratte jo varmasti molemmat koko asialle.

    V: "Ja pöh, telaketjufemakoiden höpinää."

Toivon vilpittömästi tästä olevan paljon apua ja kannustan jokaista rumemman sukupuolen edustajaa kokeilemaan näitä vastauksia rohkeasti kotona. Silkkaa vaatimattomuuttani en tietenkään halua omia kunniaa parisuhteenne uudesta kukoistuksesta, joten voitte jättää lähteen mainitsematta.

What Else Is There

2009-02-27T20:18:00.003+02:00

Minusta tuntuu yleensä turhaakin turhemmalta kirjoitella blogiin raportteja siitä, kuinka ei ole pitkään aikaan kirjoittanut mitään, ja esitellä sitten sen (teko)syitä. Siispä ajattelin tehdä nyt juuri niin.

Aisahan on nyt niin, että olen toisaalta ollut aika kiireinen kehittyessäni paremmaksi ihmiseksi (valitettavasti ja suurta turhautumista aiheuttaen tosin vain työelämän puolella). Toisaalta minulla on ollut hetkittäin liikaakin aikaa, mutta sen kuluttamisen mitenkään järkevästi on estänyt loputon väsymys. Nukun huonosti, mutta onneksi sentään liian vähän. Apinana selässä tuntuu roikkuvan myös jonkinlainen orastava tauti, joka on ehtinyt kituuttaa hengissä kolmatta kuukautta putkeen. Mikä lie veneerinen tapaus. (Tässä vaiheessa lienee parasta tarkentaa, että mainittu apina selässäni on vain kielikuva. Sitä paitsi olemme vain ystäviä.)

Jotta uutiseni eivät olisi vain positiivisia, täytyy kuitenkin mainita myös tällä viikolla (näkemäni elävän kuvan motivoimana) iskenyt yllättävä into muuttaa vaikkapa Pariisiin tai Espanjaan. Tai vaikka kuun pimeällä puolelle. Oikeastaan minne tahansa, missä elämä on Erilaista^TM. Rohkeus ei toki riitä mihinkään tuollaiseen, mutta hetkellisesti voi aina huijata itsensä uskomaan, että riittää. Toki esimerkiksi työpaikan tai -tehtävän löytäminen kohteesta etukäteen olisi jo aika hyvä kannustava potku hanuriin. Minua ei pidättele täällä mikään, joten tuntuu osittain vapauden hukkaan heittämiseltä jäädä nököttämään paikalleen. Samaan hengenvetoon todettakoon, että kohteessa minua ei välttämättä myöskään odottaisi mikään, mutta jo muinaiset roomalaisetkin totesivat, että hilipatihippaa. Ja tärkeintähän ei ole päämäärä vaan lääke tjsp.

Maailmanvalloitus saa kuitenkin odottaa toiseen iltaan, sillä nyt hengittäminenkin väsyttää liikaa. Luulen, että jahka saan iltaruokapizzani puputettua, painun vain petiin lukemaan kesken olevaa proosaa kuin avointa kirjaa.

Lopuksi täysin mihinkään liittymätön kappale, jota vain teki mieli kuunnella.

(Muse: Knights of Cydonia)

Gimme Back My Brain

2009-02-21T20:12:00.002+02:00

Rikkoakseni hiljaisuuden ajattelin ilahduttaa teitä parilla satunnaisella havainnolla, jotka olen tehnyt viime aikoina.

Ensinnäkin olen hankkinut kirjoja viimeisen muutaman kuukauden aikana enemmän kuin todella pitkiin aikoihin. Muistan hankkineeni kansien väliin pakattua metsää tällaisella innolla viimeksi lukioiässä, ja silloin kirjakauppojen näennäistietokirjamaiset pokkarit päätyivät kirjahyllyyn pitkälti koskemattomina. Olen lukenut niistä vain muutamia, enkä varmaan yhtään kokonaan. Ja kun niitä tuolla hyllyssä katselee, niin eipä niitä ole yhteensäkään kuin hieman toistakymmentä.

Viimeisen parin kuukauden aikana postiluukusta on tippunut nopean päissäänlaskun mukaan kahdeksan kirjaa, joista viisi vieläpä puhdasta taideproosaa. Ja kaikki niistä on hankittu mitä pikimmin luettaviksi, mikä on minun lukutottumuksillani suorastaan harvinaista. Elämme siis merkillisiä aikoja, ystävät pahat.

Toinen merkittävä havainto on melko tuore, ja edellisestä täysin poikkeavasta aiheesta. Hiljattain nimittäin eräässä kerrostaloasunnossa suurille massoille tuntematon arkipäivän tiedemies (joka saatoin olla minä) suoritti baarista kotiuduttuaan empiirisiä mukaurheilullisia kokeita Wiillä. Avoimin mielin varustettu koehenkilö ei edes tehnyt minkäänlaisia lähtöolettamuksia vaan heilui kapula kädessään puhtaasta valaistumisen (ja selviämisen) halusta.

Tiedemiehemme tuli siihen johtopäätökseen, että on olemassa järkevä selitys sille, miksi keilaradoilla myydään olutta ja juoma yhdistetään usein saumattomasti tuohon liikuntalajiin, ja toisaalta miksi samaa ilmiötä ei ole juurikaan havaittavissa tenniskenttien tietämillä.

No, I don't have feelings 'cause feelings are gay

2009-02-13T18:51:00.002+02:00

Eilen hahmottelin blogikirjoitusta tunteista. Minun piti siinä miettiä, kuinka mahdollista tai järkevää on yrittää hallita tunteitaan ja ehkä jopa valita ne tunteet, joita tuntee. Minun piti myös todennäköisesti olla lopulta päätymättä mihinkään järkevään lopputulokseen.

Kirjoitettuani pohdintaa muutaman kappaleen verran totesin suoltavani pelkkää tuubaa. Säästän teidät siis siltä, ja sen sijaan patistan teidät vaikka katsomaan aiheeseen etäisesti liittyvän videon, jos teillä ei parempaakaan tekemistä ole. On se ainakin parempi kuin minun kirjoitukseni olisi ollut.

TEDTalks: Dan Gilbert asks, Why are we happy? (21+ min.)

Silent All These Years

2009-02-04T19:25:00.000+02:00

Kävin hiljattain pientä keskustelua siitä, millaisin eväin työelämässä (no, ainakin minun hommissani) voisi saada parasta jälkeä aikaan ja olla muutenkin erinomaisen tehokas ja tuottava työmyyrä tai muu kissaeläin. Eräs esille tulleista asioista oli kaiken kyseenalaistaminen ja rohkea väittely asioista konflikteja pelkäämättä. (No, oikeastaan tuossa on kaksi asiaa, joten "eräs" on huono sana. Nuo kuitenkin liittyvät hieman toisiinsa, joten niputettakoon ne nyt "erääksi". (Minulla ei ole aavistustakaan, miksi kirjoitan aiheesta näin pitkän vuodatuksen sen sijaan, että vaihtaisin tuon sanan. Ehkä se joka tapauksessa osoittaa, että aivotoiminnassa olisi parannettavaa myös työelämän ulkopuolella.))

Konfliktien pelkääminen on vaivannut minua niin pitkään kuin muistan (ja muistini on ainakin tuplasti parempi kuin kultakaloilla), eikä pahiten työelämän puolella. Sielläkin se on kuitenkin aiheuttanut lievää suurempaa kituuttamista ja omaan hihaan kiroilua siitä, kuinka kaikki vain on aina ihan päin Hewlettiä eikä mikään ikinä toimi ja natinati. Ja vaikka olen joskus työpaikasta lähtiessäni kuullut ihan eksplisiittisesti sanottavan, että minun kannattaisi avautua ääneen enemmän, kun hyviä(kin) ideoita kuitenkin kupolista löytyy, olen sujuvasti unohtanut — tarkoituksetta tai tarkoituksella — koko asian ennen uudessa paikassa aloittamista.

Ainakin joskus hiljaa pysyminen on johtunut siitä, etten ole uskonut mielipiteeni olevan riittävän hyvä tai asiantunteva muihin esitettyihin verrattuna. Mietin noin joskus vieläkin, mutta olen minäkin jo sentään jotain oppinut työurani aikana, ja uskon osaavani myös perustella joitakin näkemyksiäni nykyään aika hyvin. Kyse ei siis todennäköisesti ole mitättömästä omanarvontunnosta, vaikka joskus olisi syytä myös silitellä omaa päätä hieman leppoisammin kuin mitä teen.

No, olenhan minä toki joskus puhkunut ääneenkin sitä, miten asioita pitäisi tehdä, ja joskus ihan isommallekin joukolle. Ongelma on lähinnä siinä, että mikäli kuulijoiden joukossa on yksikin ihminen (tai vaikka undulaatti, kenelle nyt ikinä satunkin saarnaa pitämään), joka alkaa harata ajatustani vastaan, alan äkkiä silitellä tuota arkipäivän anarkistia myötäkarvaan — ajatuksena tietysti se, että hän vuorostaan taputtelisi sitten selkääni äänensä korottamisen sijasta.

Ja lopputuloksena on sitten poikkeuksetta enemmän tai vähemmän kattava xitutus, kun asiat tehdään myös jatkossa täysin pieleen. (Enkä nyt edes ala siitä, mihin sfääreihin ongelma yksityispuolen elämässä johtaa.)

Vielä vähemmän osaan kyseenalaistaa. Tai onnistuuhan se toki ruokatunnilla tai pimeän huoneen nurkassa samoin ajattelevassa sopulilaumassa, mutta kun joku esimies tulee ojentamaan infernaalisia typeryyksiä erinomaisesti kiteyttävän tehtävän eteeni, minä alan tahkota sitä tunnollisesti. Vaihtoehtona olisi kysellä, miksi moista tuubaa pitää tehdä, ja jatkaa sitkeästi (ns. rakentavaa) tivaamista, kunnes toinen tajuaa koko homman olevan sekä ajan että rahan heittämistä susihukkaan. Lopputulos olisi varmasti kaikkien kannalta parempi.

Mutta minäpä en ajattele asiaa koko yrityksen tai ihmiskunnan parhaan kannalta; minä keskityn ajattelemaan sitä, että jatkuvasti kyseenalaistamalla saatan tehdä itsestäni rasittavan, ja sitten maailmassa olisikin äkkiä kenties joku, joka ei enää pitäisi minusta ja rakastaisi minua ehdoitta. (Tietysti voisi olla realisti ja todeta, että sellaisia ihmisiä saattaa olla maailmassa lisääntyvässä tahdissa muutenkin, mutta moisen pohtiminen olisi aivan liian loogista tähän yhteyteen.) Voi olla, että kyse on vain omasta asenteestani; minä nimittäin pidän jatkuvasti kyseenalaistavia ja inttäviä ihmisiä hiton rasittavina. Olen joskus ollut osana laajempaa keskustelua, jossa yksi osallistujista tarttui jatkuvasti muiden sanoihin ja käski heitä määrittelemään tarkasti, mitä he tarkoittavat noilla sanoilla. Vaikka ymmärränkin ajatuksen tuollaisen toimintatavan taustalla, teki mieli leipoa kaveria tattiin ensimmäisen viiden minuutin jälkeen.

Tiivistin mielessäni tämän heppoisen itsetutkiskelun yksinkertaiseen johtopäätökseen: haluan enemmän olla pidetty kuin olla hyvä työssäni. Toki olen hyvä työssäni nytkin (kukas se kissalla pöytää pyyhkisi, ellei kissa itse tjsp.), mutta voisin olla huomattavasti arvokkaampi, jos uskaltaisin olla hieman rasittavampi. Eikä asioiden kyseenalaistaminen ja asioiden nostaminen rohkeasti pöydälle välttämättä olisi muiden mielestä niin rasittavaa kuin kuvittelen.

Lopulta koko ajatus siitä että konflikteja välttämällä olisi pidetympi kuin niitä rohkeasti kohtaamalla taitaa olla vain pohjattoman typerä. Ja silti niin hiton vaikeasti voitettavissa.

To die by your side is such a heavenly way to die

2009-01-28T18:37:00.003+02:00

Katselin viikon alussa digilaatikon kiekolta Kolmosen 45min-dokkarisarjan erikoisjakson Hyvä kuolema. Lyhyenä referaattina niille, jotka eivät tätä jo tiedä: ohjelma seurasi siis vaikeasti sairaan Craig Ewertin reissua sveitsiläiselle klinikalle, jossa häntä avustettiin itsemurhassa. Eutanasia-aihetta voisi tietysti pyöritellä vaikka kuinka ja pohtia sen laillisuutta, moraalisuutta ja mitä nyt ikinä, mutta mielestäni Ewert itse käsitteli aihetta jo paremmin kuin minä ikinä osaisin, joten ei siitä sen enempää. Minä tartun nyt dokumentissa niin ikään näytettyyn kanadalaiseen pariskuntaan, joita ei teossa suostuttu avustamaan.

Pariskunnan toive on kuolla yhdessä. Mies on saanut useita sydänkohtauksia melko lyhyen ajan sisällä ja haluaa siksi lähteä ns. hallitusti mahdollisesti kivuliaan lopun sijaan. Hänen vaimonsa taas on mitä tervein vanhempi naisihminen, jonka hartain toive on kuitenkin lähteä miehensä rinnalla. Vaimon terveydentilan takia pariskunta ei saanut klinikalta apua, mitä en lainkaan ihmettele. Minua tosin kyseinen päätös ei juuri kiinnosta.

Minua kiinnostaa tuo naisihminen, jolla on niin lapsia kuin lapsenlapsiakin ja joka on vielä varsin hyvässä kunnossa — ja joka silti haluaisi mieluummin kuolla kuin elää miehensä poismenon jälkeen. Hän kertoi avoimesti, että rakastaa lapsiaan ja lapsenlapsiaan paljon, mutta miestään vielä enemmän. Omien sanojensa mukaan hänen elämällään ei ole mitään merkitystä hänen miehensä kuoleman jälkeen.

Tavallaanhan tuo tilanne on aika hirvittävä. Ihmisen elämästähän täytyy puuttua jotain varsin oleellista, jos hän ripustautuu toiseen noin kovasti. Lisäksi moisten totuuksien laukominen lapsille ei varmaan heitä hirveämmin imartele, vaikka he todennäköisesti ikänsä äitinsä tunteneena ymmärtävätkin, mistä kommentit kumpuavat. Lienee aika helppoa vetää tilanteesta (hätiköity) johtopäätös, että naisen on täytynyt elää koko avioliiton aika pahasti miehen ikeessä, mahdollisesti toistuvan ja/tai jatkuvan henkisen väkivallan uhrina.

Ja silti naisesta ei minun silmiini huokunut muuta kuin loputon rakkaus vieressä laahustavaa karvanaamaa kohtaan.

Enpä minä ikinä ole toivonut, että kuollessani mahdollinen kumppanini seuraisi minua pimeyteen. Enkä toivo sellaista vieläkään, vaikka (kauniiseen) draamaan kovasti olenkin viehtynyt. Siitä huolimatta tunnen lievää kateutta naisen aviomiestä kohtaan. (En tosin niistä sydänkohtauksista, mikä tiedoksi saatettakoon niille, jotka jo/taas/yhä epäilevät mielenterveyttäni.) (Pienenä sivuhuomautuksena vielä todettakoon, että mainitunkaltaisen omistautumisen tietynlainen ihailu ei vähennä tippaakaan sitä suunnatonta kunnioitusta, jota minä tunnen esimerkiksi viimeisimmät lähes 60 vuotta leskenä elänyttä isoäitiäni kohtaan, tai iloa hänen päätöksestään sinnitellä yksin lapsen ja muiden elätettävien kanssa eteenpäin.)

Kun joskus olen tuonut ilmi eläneeni lapsuuteni ja varhaisnuoruuteni toivoen elämältä jotain ruusuntuoksuista satua (tietysti vain hyvin maskuliinisella tavalla), tuollainen omistautuminen (ilman makaabereita käänteitä, tosin) on varmaan ollut toivomuslistalla aika korkealla. Eihän sillä ole toki mitään tekemistä oikean elämän kanssa, mikä on käynyt hyvin selväksi. Oikeassa elämässä kun mieleen kaiverretut kasvot ja nimet pyyhkäistään pikaisesti uusien tieltä, mieluiten ilman minkäänlaisia ulospäin havaittavia surun, tuskan tai edes harmituksen eleitä.

Vaikka Disney onkin minulle kirosana, sen nimiinsä ryöväämät tarinat voittavat kyllä Todellisen Elämän vaikka kädet ja muut mahdolliset raajat selän taakse sidottuna.

(The Smiths: There Is a Light That Never Goes Out)

Boys Don't Cry, pt. II

2009-01-22T19:11:00.005+02:00

Joskus sitä lähes lupailee itselleen parantavansa — tai ainakin järkevöittävänsä — toimintaansa. Turhaan.

Tällä kertaa kysymykseen "Mitenkäs työskentely?" tuli vastattua "Eipä tuo tauti ole menoa hidastanut viimeiseen kuukauteenkaan" ja niin sitä tänäänkin tuli istuttua tunnollisesti sorvin ääressä, joskin sitten lääkittynä.

Rehellisyyden nimissä on kyllä todettava, että moinen pikkuvaiva ei tällä kertaa todella olekaan menoa hidastanut. Vitutus sitten sitäkin enemmän, mutta se on toinen tarina.

Deep in the memory of what once was love

2009-01-19T18:58:00.005+02:00

Varastan jälleen muualta idean, kun ei omia ole. Sitä paitsi tämä aihe jos mikä kuvaa, kuka olen ja mihin aikani hukkaan. (Jos ei lasketa vainoajafanieni digipokkareita, joilla on myös saatu verhojen raosta varsin paljastavia kuvia.)

On olemassa niin musiikkikappaleita kuin muitakin asioita, jotka tuntuvat aina vievän jonnekin menneeseen lähestulkoon ase ohimolla. Tai niin ainakin kovasti vakuuttelen; että enhän minä haluaisi lainkaan sellaisia asioita vapaaehtoisesti muistella ja siitä huolimatta syöksähti taas puskista jotain kirpeitä kuvia mieleen, ja sitten harmittaa kuin pientä oravaa jne. Ja loppujen lopuksi kyse on kai siitä, että niissä jutuissa vain täytyy pakonomaisesti rypeä jatkuvasti tunteakseen ylipäänsä jotain (kuin omat taskunsa).

Musiikki on todellakin yksi aika iso aikahyppymagneetti, koska se on (ollut) usein läsnä ihmisten kylkiäisenä. (Ja taitaa olla sanomattakin selvää, että ihmisiinhän ne ajan harmaan harson takaa näkyvät hetket lähes poikkeuksetta liittyvät.) Mutta joskus paikat — tai pelkästään niiden nimet &mdash laukaisevat saman reaktion, joskus sen tekevät elokuvat, kirjat, tietyn aiheen sivuaminen keskustelussa tai vaikkapa tuoksut. Hämmentävää, vaikka toki myös täysin loogista. Ja ärsyttävää, kuten tässä maailmassa kaikki.

Eikä minulla toki mitään muistoja ja muistamista vastaan ole; ilman niitä saisi varmaan opetella kävelemään joka aamu uudestaan. Ongelmaksi asian tekee se, että minun luonteenlaadullani hyvät ja lämpimätkin muistot saavat suun mutruun, koska ne muistoissa vapaina jolkottavat hetket ovat nimenomaan muistoissa nykyhetken sijaan ja siis (iäksi) menneitä. (Jos nykyhetkessä joskus vahingossa jotain mukavaa tapahtuu, silloin ei tule juurikaan muistoja tai muistelemista mietittyä, mikä tietysti selittää mainittujen muistelohetkien negatiivispainotteisuutta, mutta ei nyt pilata hyvää synkistelyä turhalla logiikalla.)

Voisi joskus olla ihan piristävää suhtautua ihan tavallisiin, jokapäiväisiin asioihin ja hetkiin positiivisesti. Saattaahan se nimittäin olla ihan hieman niinkin, että oma asenne on joskus hieman negatiivinen. Ja joinain hetkinä saattaa jopa pysähtyä miettimään, että ehkä moiseen ei ole kovin hyvää syytä. Menneenä viikonloppunakin oli jatkuvasti vähän sellainen olo kuin oman paraatin yllä olisi ollut monsuunikausi. Tästä yleiskuvasta ehkä poikkeavin hetki sattui, kun poikkesin lauantaina kukkakauppaan, ja jonossa minua ennen ollut pariskunta tilasi kukkalaitteen poikansa pariviikkoisena kuolleen tyttären hautajaisiin. Sillä hetkellä saattoi minunkin suippokorvieni välissä käväistä ajatus, että omat asiat voisivat ehkä olla paljon huonommin kuin ovat.

Eipä sillä, että tuokaan tapahtuma olisi pitkään estänyt tai edes juurikaan hidastanut tasaisen harmaan nykyhetken tallautumista melankolisten muistojen alle. Sillä jos minä jotain osaan, niin se on koko maailman pitäminen aivan surkeana ja täysin turhana läävänä. (Koska se on sitä, tietysti, mutta voisihan sen aina välillä hetkeksi unohtaakin.)

Länttään tähän lopuksi harmiksenne kappaleen, joka käsittelee aihetta erinomaisin sanankääntein (vaikka sitten kertomalla hansikaslokerosta) — ja sattuu vielä kuulumaan niihin kappaleisiin, jotka yhdistän jonnekin muualle kuin nykyhetkeen.

(Death Cab for Cutie: Title and Registration)

I've Changed My Plea to Guilty

2009-01-08T20:41:00.000+02:00

Alcinoen tuore kirjoitus palautti tällä viikolla mieleeni jälleen ajatukset, joita pohdin joskus kauan, kauan sitten, eli viime viikolla. Vaikka olen muistaakseni (meta)polkannut aiheesta joskus aiemminkin, ajattelin nyt kuitenkin tukkia nettiä pienellä pohdinnalla anonymiteetista. (Joskus lukiossa tajusin, että lähes aineesta kuin aineesta saa paremman poistamalla sen ensimmäisen kappaleen. Se kun on kuitenkin vain kankeaa ja täysin turhaa tönkköalustusta aiheeseen. Jostain syystä tämä kappale muistutti minua jälleen elävästi tuosta huomiosta.)

Minä bloggaan anonyymina. Siinähän ei ole mitään pahaa, eikä sitä tarvitse puolustella mitenkään. Siinä mielessä se on ihan samanlainen juttu kuin naapurin lasten heittäminen kuolleella saukolla. (Ei tietenkään sillä, että se olisin ollut minä. Tämän enempää en asiasta puhu ilman todisteita.) Yleisesti olen kuitenkin sitä mieltä, että jos jokin on sanomisen arvoista, sen takana voi seistä omalla nimellään. (Helppohan minun on tämä tietysti sanoa, kun olen mies — poikkeavat mielipiteet unohdettakoon nyt tässä yhteydessä — eikä minulla ole kovin suurta todennäköisyyttä tulla ahdistelluksi blogini takia. Valitettavasti.) Siksi seuraavaksi muutama sananen selittelyksi ja puolustukseksi.

Ajatus anonyymiuden takana oli jonkinlainen vapaus kirjoittaa aivan mistä huvittaa. Enhän minä toki ketään ikinä voisi herjata tai rienata, joten lakituvan välttäminen ei sentään ollut (päällimmäinen) motiivi. Ehkä oleellisin syy oli vapaus kirjoittaa muista ihmisistä (sikäli kuin he minun elämääni sivuavat) altistamatta heitä tunnistamiselle minun kauttani. Sen olen ainakin aina nimennyt tärkeimmäksi syyksi, ja taitaa se sitä ollakin. Toki voin olla muutenkin rauhallisemmin mielin idiootti, kun ei tarvitse pelätä esimerkiksi työnantajien yhdistävän vuodatuksiani minuun.

Hiljattain tulin pohtineeksi, miten käytän tai olen käyttänyt tätä vapautta. Einsteiniaaniset mittakaavat saanut pähkäily päätyi lopputulokseen "en mitenkään".

Osittain se johtunee siitä, että minut tunnistettiin lähestulkoon välittömästi. Toisaalta sekin lienee lähinnä tekosyy. Vaikka enemmän tai vähemmän anonyymi olenkin, en silti halua/uskalla/voi/helinäkeiju kirjoittaa kovin henkilökohtaisista asioista niiden oikeilla nimillä. Vaikka minusta onkin jollain tavalla kiehtovaa, kuinka täysin tuntemattomatkin ihmiset saattavat pikaisesti alkaa vaikuttaa tutuilta pelkkien blogikirjoitustensa perusteella, en halua vuodattaa mitään kovin tähdellistä itsestäni ties keille verkon hiippareille.

Lopulta olen pohdinnoissani päätynyt miettimään, että nykyisellä kirjoitustavalla voisin lähes yhtä hyvin kirjoittaa tätä blogia (tai jotain muuta) omalla nimelläni. Ehkä muutaman avautumisen esimerkiksi työnantajista tms. voisin jättää tulevaisuuteni takia pois, mutta vastapainoksi voisin höpötellä jonninjoutavuuksia arjestani ja heitellä vaikka minkälaisia koordinaatteja miettimättä, kuinka todennäköisesti minut niistä tunnistaa. Jossain määrin voisin siis väittää, että anonyymiudesta tiukasti kiinni piteleminen rajoittaa enemmän kuin vapauttaa. (Tosin ihan niin aineissa en ole, että alkaisin jossain määrin noin väittää.)

No, enpä minä mitään muutoksia ole ainakaan toistaiseksi tekemässä. En minä omalla nimelläni kirjoittaisi varmaan yhtään enempää tai etenkään parempaa roinaa kuin nytkään. En kyllä tiedä, mistä meinaan kirjoittaa muutenkaan, jos välttelen lähes joka aihetta syystä tai toisesta. Toistaiseksi siis jatkanen nykyisellä linjalla ja höpisen satunnaisuuksia.

Jos huomenna kaikki on toisin

2009-01-05T21:04:00.007+02:00

Vaikka viime vuosi tuli jo jokseenkin käsiteltyä edellisessä postauksessa, vakavoidun ja palaan aiheeseen nyt uudemman kerran ja tosissani. Käsittelytapa on lainattu Tiinalta.

1. Mitä sellaista teit vuonna 2008, mitä et ollut tehnyt koskaan aiemmin?

Täytin enemmän vuosia kuin koskaan ennen.

2. Piditkö uudenvuodenlupauksesi, ja teetkö enemmän ensi vuodelle?

Pidin lupaukseni saman vakan alla kynttiläni kanssa. Alkaneeni vuonna pyrin valehtelemaan entisellä tavalla, mutta huomattavasti enemmän itseäni sillä hyödyttäen.

3. Synnyttikö kukaan läheisesi?

Ongelmia, närää ja katkeruutta kyllä.

4. Kuoliko kukaan läheisesi?

Ei isoa kuolemaa. Pienistä en halua kuulla.

5. Missä maissa kävit?

Ala-.

6. Mitä sellaista haluaisit vuonna 2009, jota puuttui vuodesta 2008?

Elämän.

7. Mitkä vuoden 2008 päivämäärät tulet aina muistamaan ja miksi?

Useimmat. Kuukauden viimeisistä päivistä en ole varma, kun en aina muista, montako päivää on missäkin kuussa.

8. Mikä oli suurin saavutuksesi tänä vuonna?

Osasin pukea vaatteet päälle itse.

9. Mikä oli suurin epäonnistumisesi?

Viime vuoden osalta vuosi 2008.

10. Kärsitkö sairauksista tai vammoista?

En, nautin niistä kovasti. Ai omistani? No, sitten kyllä.

11. Mikä oli paras asia, jonka ostit?

Pakastepizza.

12. Kenen käytös herätti hilpeyttä?

Oma, silloin kun ei itkettänyt.

13. Kenen käytös masensi?

Kts. ed. vast.

14. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?

Ostoksiin.

15. Mistä olit oikein, oikein, oikein innoissasi?

Ala-Väkkylään on kuulemma avattu uusi Prisma, jossa tennissukat ovat tarjouksessa jatkuvasti.

16. Mikä albumi / kappale tulee muistuttamaan sinua vuodesta 2008?

Mikäli joku albumi sen tekee, kuristan sen hengiltä ja hautaan keskellä yötä suohon.

17. Viime vuoteen verrattuna, oletko:

a) onnellisempi vai surullisempi?

Todennäköisesti.

b) laihempi vai lihavampi?

Keskimittainen.

c) rikkaampi vai köyhempi?

Taloudellisesti saatan olla köyhä, mutta henkisesti olen vielä huomattavasti köyhempi.

18. Mitä toivoisit tehneesi enemmän?

Rakkautta, en sotaa.

19. Mitä toivoisit tehneesi vähemmän?

Ajaneeni kolmipyörällä piikkilankaesteisiin. En kyllä tehnyt sitä viime vuonna kertaakaan, mutta sitä ei ikinä voi tehdä liian vähää.

20. Kuinka vietit joulua?

Enemmänkin tunnottomasti kuin tunnollisesti.

21. Jos voisit mennä ajassa taaksepäin ja muuttaa yhden hetken menneestä vuodesta, mikä se olisi?

Menisin takaisin vuoden ensimmäiseen minuuttiin ja työntäisin ison, sytytetyn ilotulitusraketin sieraimeeni.

22. Rakastuitko vuonna 2008?

En, ellei toistaiseksi odottamani joulukuun tilinpäätös paljasta sievoisia lahjoituksia.

23. Kuinka monta yhdenyön juttua?

Voisin vastata 365, mutta 2008 oli karkausvuosi.

24. Mikä oli suosikki tv-ohjelmasi?

Mikä tahansa, mikä ei vaadi ajattelua. Reality-sarjoista määritelmään sopinee jokainen.

25. Vihaatko nyt ketään, jota et vihannut viime vuonna tähän aikaan?

Kaikkia, jotka syntyivät viime vuoden aikana.

26. Mikä oli paras lukemasi kirja?

Horny Housewives Do Hollywood VII (no, en itse asiassa lukenut kirjaa, mutta näin elokuvaversion).

27. Mikä oli suurin musiikillinen löytösi?

Löysin kasetillisen Rick Astleyta perunakellarista haudatessani naapurin setää. Se tuskin olisi suurin löytöni, jos olisin löytänyt mitään muuta.

28. Mitä halusit ja sait?

Kaiken, ja kylmää.

29. Mitä halusit muttet saanut?

Maailmankaikkeuden herruuden.

30. Mikä oli suosikkileffasi tänä vuonna?

Lesbian Spank Inferno.

31. Mitä teit syntymäpäivänäsi ja kuinka vanha olit?

Vanhenin (kuten muinakin päivinä). Silti olin nuorempi kuin nyt, mikä aiheuttaa syvää katkeruutta ja menetetyn elämän tuntua.

32. Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi mittaamattomasti tyydyttävämmän?

Minun rahoillani ei osteta mittaamattoman tyydyttävää... asiaa.

33. Kuinka kuvailisit henkilökohtaista pukeutumiskonseptiasi vuonna 2008?

Housut nilkoissa.

34. Mikä piti sinut järjissäsi?

Diapam.

35. Kenestä julkisuuden henkilöstä pidit eniten?

Salman Hayekeista.

36. Mikä poliittinen asia herätti eniten mielenkiintoasi?

Vastapäisen talon viheraktivistineito.

37. Ketä ikävöit?

Itsetuntoani.

38. Kuka oli paras tapaamasi uusi ihminen?

En haluaisi vertailla ihmisiä keskenään (koska he olivat kaikki aivan luokattoman huonoja).

39. Kerro elämänohje, jonka opit vuonna 2008.

Parempi kyy pipossa kuin satiaiset kaverin pikkusiskolta.

40. Lainaa sanoituksia, jotka summaavat vuoden 2008.

Lainaisin, mutta minulla on ollut porttikielto kirjastoautoon eräästä sukkahousut ja pakastevihanneksia sisältäneestä episodista alkaen.

41. Joka kuukauden ensimmäinen virke:

Sanomisiani en näin tarkkaan muista — ja toivottavasti ei muista kukaan muukaan — joten lainaan kirjallista ontumistani täältä blogin puolelta. Kokeilen, josko noista saisi sujuvan tarinan aikaan laittamalla ne peräkkäin putkeen.

Vaikka vuosi ei vaihtunutkaan aivan yhtä kiehtovissa merkeissä kuin pari vuotta sitten, se alkoi kuitenkin lupaavasti; vuoden ensimmäisen tunnin sisällä kaksi koiraa ja kaksi kissaa — lukuisten nuorten naisfanieni lisäksi, tietysti — hakeutui rapsutettavakseni. Tiina päätti rpaiskata meemihaasteella, ja kun nyt olen edellisen meemiputkeni jälkeen kirjoittanut jo muutaman viestin muistakin aiheista, tartun rohkeasti kissaa sarvista ja teen käsketyt sisäpiirilinkitykset. Jotta kenellekään ei vain ehtisi muodostua kuvaa, että maailma on oikeasti ihan kiva ja siedettävä paikka, viittaanpa taas pariin uutiseen. Tämä saavutuksieni suhteen varsin vaatimattomaksi jäänyt päivä alkoi työterveyshoitajan vastaanotolla. Varoitus: tämä postaus sisältää hempeilyä, joka saattaa järkyttää yli kymmenvuotiaita radion katsojia. Joskus on suorastaan mukava tuntea hetkinen toivoa normaalin (varsin erilaatuisen) tunnekirjoni sijaan. Eräs kesän ns. isoimpia juttuja minun osaltani on takana, ja olen vielä hengissä. Töihin palaaminen loman jälkeen saisi aina olla tällaista. Syksy, ilmeisestikin. Suhteeni hiljaisuuteen on aika kaksijakoinen. Brim palkitsi ja haastoi jo ajat sitten, mutta en ole saanut aikaiseksi vastata haasteeseen. Jos olisin jonkinlainen nerokas rikollinen ja suunnittelisin minkäänlaista iskua (esimerkiksi pankin tai aikuisviihdeliikkeen ryöstöä) Helsinkiin, ajoittaisin sen ETYJ-huippukokouksen ajaksi.

On todettava, että aika autenttista tavaraa noinkin saa aikaan; yhtä paljon tuosta paistaa järjen valoa läpi kuin alkuperäisistä teksteistä kokonaisuudessaankin.

Tää on tyhjä ja loputon leikki

2009-01-03T13:43:00.001+02:00

Vuoden vaihtuminen on mielikuvituksettomalle sielulle sikäli hyvä asia, että sen myötä voi kirjoittaa jälleen yhden kiintiöpostauksen valmiista aiheesta. Ala-asteen jokasyksyisen "Mitä tein kesällä" –tuherruksen sijasta joutuu sentään miettimään hieman laajempaa näkemystä, että kirjoitus kattaisi koko teeman "Miten hukkasin jälleen yhden vuoden mitättömästä elämästäni".

No, millainen vuosi 2008 sitten oli? Surkea, tietysti. The end.

Ehkä voisin iloksenne (lue: ihan kiusallani) kuitenkin pureutua muutamaan yksityiskohtaan matkan varrelta hieman tarkemmin. Tässä pieni listaus vuoden kohokohdista — tai pohjakosketuksista, miten vain.

Opiskelu

Tämä tieto- ja taitolaji ei ehkä itsessään ole mainitsemisen arvoinen, mutta sen välttämättömyyden päättyminen on. Alkukesästä kun koitti se vapauden hetki, jona oppivelvollisuus teknisesti lopultakin päättyi.

En vähättele sitä, kuinka hienoa tuon hetken koittaminen oli. Paitsi että siinä ei lopulta ollutkaan hirveästi vähäteltävää. Ohuen paperinivaskan jättäminen toisten käsiin oli toki varsin hieno hetki, jota seurasi muutaman päivän euforia. Ja se sitten siitä. Vaikka koko syksynä illat olivat periaatteessa omaa aikaa ilman velvoitteita (ja tietenkin täynnä alkoholia, huumeita ja maksullisia seuralaisia), ei eroa menneeseen enää juurikaan huomannut. Melkoinen pettymys, kun tuota hetkeä on pitänyt ennakkoon elämänsä (toisena) alkupisteenä viimeiset kymmenen vuotta tai pitempään.

Toisaalta voin yrittää lohduttaa itseäni sillä, että ehkä asian seuraukset eivät vieläkään ole oikein iskeneet tajuntaan vaan tulevat hieman jälkijunassa, ja sitten elämä on pelkkiä ruusuja ja nallekarkkeja. Vaikka käsite "vuosi" taipunee mielessäni edelleen enemmän luku- kuin kalenterivuodeksi, saattaisi moinen kuitenkin olla jopa minun mittakaavassani hälyttävän rankkaa itsepetosta.

Työ

Toinen pitkään aikataulujani hallinneista asioista saa nyt jyllätä kalenterissani pitkälti yksikseen, kun sen ilkeä velipuoli (ed. kohta) on selätetty. Tylsä aihe, mutta sen verran mainittakoon, että työnantaja vaihtui loppuneena vuonna. Kuten sitä edellisenä ja sitä edellisenäkin. Vielä en kuitenkaan halaja muualle (mikä lienee ihan hyvä juttu, kun koeaikaakin on vielä jäljellä), joten alkaneena vuonna ei välttämättä nähdä seuraavaa siirtymää. Oi, kuinka jännittää! Tämähän saattaa olla Se Oikea!

Yksityiselämä

Vuoden ajalta muistan hetken tai kaksi, jolloin unohdin vihata kaikkea ja kaikkia. Täytynee pitää vuotta siis poikkeuksellisen onnistuneena. Toisaalta, kun mitään pakkoa moiseen ei ole, niin en pidä. Ihan suolesta koko vuosi.

Se listasta. Sen ulkopuolella täytyy sanoa katselmuksena tuoreempiin kuulumisiin, että olen hämmästyttänyt itseäni pysymällä pitkälti kaukana läppäristäni viime postauksen jälkeen. Muistan laittaneeni koko vehkeen (läppärin, siis) päälle tasan kerran tässä välissä. Postit ja muutaman blogin olen sentään tarkistanut iPodin kanssa sohvalla maaten, mikä puolustuksena esitettäköön, että maineeni elämättömänä nettinörttinä ei sentään täysin haihdu. Voisin vaikka väittää keksineeni, että aikaa voi käyttää fiksumminkin kuin pakottamalla itsensä väkisin kirjoittamaan scheissea — kun en kuitenkaan ole aikaani fiksusti käyttänyt, jätän kerrankin valehtelematta. Lopuksi mihinkään liittymätön musiikkikappale, joita nykyään viljelen kirjoituksiini mieluummin kuin kuvia. (Koska videoita löytää sopivia kuvia nopeammin.)

(Manboy: A Bore)

P.S. Kirjoituksen otsikon varastin Sir Elwoodin Viimeisellä rannalla –kipaleesta (olikin muuten vaikeaa löytää siitä mitään, mikä toimisi otsikkona, kappaleen nimeä lukuun ottamatta, ja se taas ei sopinut tähän kirjoitukseen). Syy oli se, että luin hiljattain Nevil Shuten kirjan On the Beach, johon kappale perustuu. Mielenkiintoinen kirja, vaikka ei minusta mitenkään erityisen hyvin kirjoitettu. Teema oli kuitenkin hauska ja pirteä, ja sai omankin mielen kepeäksi. Suosittelen maailmanloppua kaikille.

Big Empty

2008-12-14T13:43:00.000+02:00

Tuntuuko teistä koskaan siltä, että elämä on kuin palapeli, jossa on suurin osa paloista hienosti omilla kohdillaan (erityisesti ehkä kaikki reunat kasassa), mutta keskellä puuttuu puolikkaan pöydän kokoinen pala, mikä pilaa koko kokonaisuuden? (Kyseessä oli oikeastaan retorinen kysymys, mutta toki tähän saa vastatakin. Tai miksei johonkin muuhunkin, jos tämä oli liian vaikea kysymys.)

Joskus sitä jopa löytää jotain sen suuren palasen kaltaista, ja ehkä vähän viilailleen pala sopii paikoilleen toviksi. Joskus palalla ei ole edes juurikaan yhteistä muun kokonaisuuden kanssa, mutta sen runnoo tyhjälle paikalle väkisin. Ja vaikka sitä kuinka yrittäisi pitää mielessä, että pala ei ole (eikä ole koskaan ollut) sopiva, sen tippuminen irti vitharmittaa kovasti.

Minä olen paasannut tästä samasta aiheesta ennenkin vaikka kuinka monesti, mutta yhä sama asennevamma roikkuu selässäni ylensyöneen apinan tavoin; onnellisuus ei vain synny siitä, mitä minulla on, vaan keskityn puuttuviin asioihin ja annan puutteiden olla onneni tiellä. Ja sitten kuljen suu mutrussa päivät pääksytysten aina maailman tappiin saakka. Rasittavaa, mutta ehkä en tosissani edes tahdo tästä asenteesta eroon, kun en sille lopulta kuitenkaan tee mitään. No, ehkä joskus vähän yritän, mutta lopulta saan kuitenkin taas selitellä TV-kameroille, kuinka oli vähän vastatuulta, tankkaus ei mennyt ihan nappiin ja ylikuntokin vaivaa.

Noh, ehkä tämä riittää epämääräisestä jauhamisesta ja semisynkistelystä. Loppuun piristävää tanssimusiikkia, joka saa taatusti pikkujouluissa joka tontun villiksi ja jokaisen jalat väpättämään.

(The Cure: Apart)

Huomioita viikosta ja viikonlopusta

2008-12-06T17:51:00.004+02:00

Jos olisin jonkinlainen nerokas rikollinen ja suunnittelisin minkäänlaista iskua (esimerkiksi pankin tai aikuisviihdeliikkeen ryöstöä) Helsinkiin, ajoittaisin sen ETYJ-huippukokouksen ajaksi. Kaupungin joka ainoa poliisi kun seisoo silloin keskellä jotain risteystä punainen valotikku kädessään. Itse akti (se rikollinen teko, siis) sujuisi näin ollen varmastikin nopeasti ja ilman kummoistakaan jännitystä (on yhä puhe siitä rikollisesta teosta). Suunnitelman suurin heikkous lienee pakoreitin valinta, kun matkalla haluttuun kohteeseen (oli se mikä ja missä päin tahansa) eteen osuu varmasti vähintään muutama suljettu katu tai risteys.

En kuitenkaan ole se huippurikollinen vaan tavallinen työläinen, joka ahkeroi tämän viikon uuden projektin parissa ja ehti kotiin muiden menojen ja joukkoliikenteen suorastaan hämmentävien suoritusten (joihin yllämainitulla kokouksella toki saattoi olla vaikutusta) takia joka ilta melko myöhään. Lopulta perjantai-iltana oli pakko nauttia omasta vapaa-ajasta sen verran, että kukuin pystyssä täysin typerästi puoli neljään, minkä takia tämänpäiväinen aamiainen tuli nautittua joskus yhden jälkeen ja tätä postausta aloittaessani oli lounas vielä uunissa.

Lounaista puheen ollen, minusta työmaaruokalan melkein yhdeksän euron lounas on kaltaiselleni varpusen lailla syövälle kukkakepille aika riistohintainen (ainakin ruoan houkuttelevuuteen nähden), joten viikolla tuli syötyä kolme kertaa epäruokaa paikallisessa skotlantilaisessa. Kun sinne käveleminen on toisaalta päivän ainoa hetki, jolloin voi liikkua ulkona valoisan aikana, en pidä sitä kovin pahana.

Tämänpäiväinen omantunnon puhdistus onnistui aamulorvailusta huolimatta siivouksen muodossa, joten kovin suuria velvollisuuksia en illaksi harteilleni ota. Päivän suurin tavoite olkoonkin iPodin modaus niin, että saan parhaita paloja musiikkikirjastostani sinne ilman iTunesia.

Book & a Cover

2008-11-27T16:47:00.013+02:00

On tullut aina silloin tällöin mietittyä, että musiikkikipaleiden cover-versiot ovat hyvin harvoin parempia kuin alkuperäiset. Aiheesta oli hieman puhettakin blogistanian muilla nurkilla jokin aika sitten, ja mieleen tuli kirjata oikein ylös lista kappaleista, joissa peittoversio löisi originellin laudalta. Sellainen lista on siis nyt luvassa.

Ensiksi kuitenkin pieni sivupolku: tästä se ajatus sitten lähti.

(Apoptygma Berzerk: Cambodia [alkup. Kim Wilde])

Kyseessä on siis lainakappale, joka on reilusti alkuperäistä parempi. Tämä ei ehkä oikeasti ollut varsinainen motivaattori näiden kappaleiden listaukseen, mutta kun tämän tänään aamulla kuulin, piti se hakea vielä YouTubesta ja äkkiä innostus tämän hautuneen idean toteuttamiseen ylitti innostuksen töihin liittyvien asioiden opiskeluun (kummallinen juttu, tuo).

Samaan syssyyn pitää kuitenkin heittää myös esimerkki toisesta vaakakupista. Tässä siis kappale, jonka cover-versio löytyy samalta levyltä kuin yllä oleva. Olen kuullut pari-kolme uudelleenlämmittelyä tästä, ja aina ne vain jäävät tämän alkuperäisen jalkoihin.

(House of Love: Shine On)

Mutta lopultakin siihen itse listaan.

1. Jimi Hendrix: All Along the Watchtower (alkup. Bob Dylan)
2. Ministry: Lay Lady Lay (alkup. Bob Dylan): Bob Dylan on niitä artisteja, joiden alkuperäisiä versioita kappaleista en juurikaan välitä kuulla. Sen sijaan useat miehen kipaleet saavat uuden, mahdollisesti jopa ihmisarvoisen elämän muiden artistien käsittelyssä. Vaikka aluksi ajattelin, etten päästäisi listalle kuin yhden Dylanin, oli lopulta pakko nöyrtyä yhden lisäkappaleen verran. En nimittäin millään malttanut jättää tuota Ministryn tarttuvaa versiota pois, mutta toisaalta Hendrixin Watchtower nyt kuitenkin on jotakuinkin cover-kappaleen malliesimerkki ja voisi kuvittaa sanan määritelmää sanakirjoissa, joten pakkohan se oli nimetä. Myös U2:n versio on alkuperäistä parempi, muttei yhtä selvästi.
3. Type O Negative: Cinnamon Girl (alkup. Neil Young): Neil Youngin nasaali (tai miksi sitä ääntä voikaan kutsua) ja hänen kitaransa räkäiseltä kuulostava särö ovat myös usein alkuperäismuodossaan rasittavia (vaikka kuulemma ovat vain osoitus sielukkuudesta tai muusta hyvien soundien korvikkeesta). Hyviä covereita ei löydy varmaankaan yhtä monta kuin Dylanin uudelleenmuokkauksia, mutta kyllä myös esimerkiksi The Missionin Like a Hurricane on minusta alkuperäistä parempi. Ei tosin yhtä isolla marginaalilla kuin yllä mainitut. Ja se kuulostaa jopa Youngin käsissä ihan hyvältä.
4. Nine Inch Nails: Dead Souls (alkup. Joy Division): Tämä cover-versio onnistuu sikäli mahdottomassa tehtävässä, että se tekee erinomaisesta kappaleesta vieläkin paremman. Tokihan hyvän uusintaversion taustalla pitää aina olla jotenkin hyvä kappale, mutta aika harvoin tulee kuunneltua tasaisen varmasti ja mielissään molempia versioita. Therapy? teki myös mukavan version Joy Divisionin Isolationista, mutta tunnistin sen coveriksi vasta ties kuinka monennella kuulemisella. Ehkä se on hyvä juttu.
5. The Merry Thoughts: The Sun and the Rainfall (alkup. Depeche Mode): Jotenkin nämä minua miellyttävät uudelleenlämmittelyt synkistävät (ja usein myös raskauttavat) alkuperäisiä versioita melkein poikkeuksetta. Niin tässäkin tapauksessa. Alkuperäinenkin versio on hyvä, mutta vähän liian pop tähän verrattuna.
6. Timo Rautiainen & Trio niskalaukaus: Kehtolaulu (alkup. Marja Mattlar): Niskalaukaus on muuttanut parikin Mattlarin kappaletta melkoiseksi jyräykseksi (tämän lisäksi ainakin Linnun). Vaikka hempeilystä tykkäänkin, nämä raskaammat versiot pesevät folk-trubaduuriversiot mennen tullen. Hilpeistä sanoituksista täytyy tosin antaa kaikki kunnia ja papukaijamerkki Mattlarille.
7. Funhouse: Body and Soul (alkup. The Sisters of Mercy): Versioilla ei ole liiemmin eroa, joten coverin puuttuminen YouTubesta ei ehkä hirveästi haittaa. Olisi se tosin hieman puhtaampi ja muutenkin äänimaailmaltaan vakuuttavampi, joskin matalampi laulu menee jo hieman patetian puolelle.
8. Viikate: Sylvian joululaulu (alkup. Collan / Topelius / Korpilahti): Ainoa joululevy, mikä tässä taloudessa soi, on Viikatteen Vuoden synkin juhla. Kiekolla on muitakin lainakappaleita kuin tuo (ja uskallan väittää, että kaikki niistä ovat esikuviaan parempia), mutta olkoon se nyt levyn avausraitana esimerkkinä koko levystä.
9. Jeff Buckley: Hallelujah (alkup. Leonard Cohen): Tämä olisi unohtunut, ellen olisi siirtynyt lunttaamaan mahdollisia löytöjä vielä levyhyllystä. Jos yleinen sääntö on, että pidän alkuperäisiä raskaammista lainoista, tämä voi olla säännön vahvistava poikkeus. Olkoon kuinka nyyhky tahansa, mutta listalle kuuluu silti.

Bubbling under:

A Perfect Circle: Imagine (alkup. John Lennon): Kesken listan tekemisen päätin ottaa ohjenuoraksi, etten laita listalle mitään, mitä omasta (fyysisestä) levyhyllystäni ei löydy. Se on ainoa syy, miksi tämä ei mahtunut mukaan. (Hempeilyvaihteen iskiessä päälle olisin voinut muuten lisätä Pearl Jamin soundcheck-nauhoituksesta isoksi hitiksi nousseen Last Kissinkin.) Tarkoitus on kyllä korjata tilanne ja hankkia kyseinen kiekko. Alkuperäinen jaksaa innostaa kovin harvoin, tämä toistaiseksi joka kerta.

Yksinkertaisesti pakko jättää pois listalta:

Johnny Cash: Hurt (alkup. Nine Inch Nails): Cashin versiohan on aivan hidon hyvä ja voisin liputtaa sen puolesta vaikka kuinka. Joinain päivinä se jopa hakkaa alkuperäisen kappaleen levyltä löytyvän version, mutta kun on kerran nähnyt Trent Reznorin soittavan kipaleen yksin lähes säkkipimeässä jäähallissa, ei vain voi nostaa Cashin versiota alkuperäisen ohi. Tosin täytyy sanoa, että tämän lähemmäksi alkuperäisen ohittamista ei voi päästä menemättä ohi. Pahoitteluni, Johnny, mutta tämä lippu ei voita.
HIM: Wicked Game (alkup. Chris Isaak)
HIM: (Don't Fear) The Reaper (alkup. Blue Öyster Cult): Näiden molempien kohdalla piti tarkistaa YouTubesta nopeasti sekä alkuperäiset että uudet versiot, ja vaikka joskus olisin ollut eri mieltä, nyt pidän alkuperäisistä vähintään yhtä paljon kuin covereista. Tulkaa kivittämään, jos olette eri mieltä.

P.S. Pahoittelen otsikossa luvatun kirjan puuttumista. (Saatte syyttää turhista lupauksista Suzannea.)

Lost in Translation

2008-11-26T15:47:00.002+02:00

Joskus kauan, kauan sitten, ennen ajanlaskumme (ainakin tämän marraskuun osalta) alkua, olin viettämässä iltaa ja hörpin siinä samalla hieman oluttakin. Kauppakassiin oli tarttunut muutama uusi juomatuttavuus, mutta niiden makuja paremmin mieleen jäivät niiden etiketit. Vanhaa takinkääntäjän mieltäni nimittäin kovasti ilahdutti, että ainakin kahdessa niistä oli päätetty säästää inhimillisiä vaivoja ja kääntää tekstit usealle kielelle jollakin automaattisella "apu"välineellä. Mikäpä olisikaan hienompaa kuin säästellä ammattikääntäjien rajallisia voimavaroja ja vaivoja (jotka eivät ehkä ole niinkään rajallisia -blog.arv.huom.).

Esimerkkinä toimikoon Doctor Okell's India Pale Ale, jonka etiketistä löytyvät seuraavat kukkaset:

"Oluenpanija kotona The Isle of Man luona" ("Brewed in the Isle of Man")

"Hillitä ohra maltalainen" ("Contains Malted Barley")

"Parhaiten aiemmin: Hiippakunta pullottaa halailla" ("Best Before: See bottle neck")

En halua sataa kenenkään kulkueen päälle, mutta näiden kokemusten perusteella rohkenen kuitenkin esittää nostradamusmaisen visioni ihmiskunnan tulevaisuudesta: meidät lopulta syrjäyttävä tekoäly ei saane alkuaan ainakaan käännösohjelmista.

Some Great Reward

2008-11-17T21:35:00.005+02:00

Jos ihminen on oppinut oikein kiltiksi ja vastuuntuntoiseksi ja elättelee toiveita jonkinlaisen karman olemassaolosta, hän alkaa hiljalleen epäilemättä kissautua; hänen henkensä tosin saattaa pihistä muutenkin, mutta aurinko paistaa hänen päiviinsä vain kiitosten myötä. Ja vaikka hänen ylitseen ei käveltäisikään (mikä tosin lienee aika epätodennäköistä -blog.evvk.huom.), perustyytyväisyys ja asioiden oleminen oikeastaan kaikin puolin hienosti eivät hänelle riitä syyksi hymyyn (puhumattakaan maanisesta virneestä, mutta se on ehkä pelkästään hyvä asia). Ehei, onnellisuus nousee Eedenin puun lailla vain siemenestä, joka on kylvetty päätä jatkuvasti silittäen.

Jotkut rakentavat itsetuntonsa öljytyn, kadehdittavan lihaksikkaan vartalonsa varaan (en ehkä tarkoita tässä itseäni, mutta saatte vapaasti toki ajatella niin), toiset vetyperoksidin, muovilisäkkeiden ja paksun maalikerroksen muodostamalle sokkelille. Vaikka kauneus ja komeus onkin kovin katoavaista, heillä on kieltämättä kuitenkin toivoa vaikuttaa itsetuntoonsa itse. Toisten kiitosten ja muiden almujen varaan rakennettua itsetuntoakin saa ehkä tovin pidettyä yllä riittävän ahkeralla nuoleskelulla ja muulla alentuvalla kerjuulla, mutta silti se on lopulta katoavaista kuin mundinen glooria. (Tosin on se ehkä silti terveempää kuin ruokaöljyn ruiskuttaminen oman ihon alle kauneustarkoituksessa. Voitte tarkistaa Koreasta, jos ette ole varmoja.) Kun jatkuva kehuminen ja erinomaisuuden vakuuttelu loppuu (edes hetkeksi), on tällainen tuen kalastelija heikoilla jäillä ja läpeensä kelvoton katiskantäyte.

Siis tiedoksi teille, kaikki (myös tulevat) vanhemmat: opettakaa lapsenne odottamaan kiitosta ja pääntaputtelua päivittäin pelkästä olemassaolostaan, ja he saavat todelliseen maailmaan päästessään erinomaisen opetuksen siitä, mitä pettymys ja ahdistus ovat. Alan ymmärtää, miksi spartalaisilla meni aikoinaan niin lujaa.

(kuvalähde)

Say Just Words

2008-11-08T19:40:00.003+02:00

Tiina tarjosi minulle kirjaimen periaatteella "[M]inä annan sinulle kirjaimen. Kirjoita blogiisi 10 sanaa, jotka alkavat kyseisellä kirjaimella ja lisää mukaan selostus, mitä kyseinen sana sinulle merkitsee ja miksi." Kuten aina, teeskentelen kahvitaukojen lomassa tekeväni työtä käskettyä.

Tällä blogimaailman Siinain vuorella minulla on ilo ilmoittaa teille kymmenestä sanasta, jotka olen kaivertanut yhteen polkkaustauluun. Kirjain, jolla minua paiskattiin, oli H. Tässä viikon oikea rivi, här är veckans rätt rad och rökning är förbjudet, var så god:

Hiljaisuus. Tämä ilmiö herättää minussa yksityiskohdista riippuen joko riemun pirskahtelua tai suoranaista pakokauhua. Olen kirjoittanutkin hiljattain aiheesta postauksen, joka on syvällinen kuin uunin taakse tippunut tiskiharja.

Haulikko. Tämä jokaisen itseään kunnioittavan kansalaisen perustarvike on mitä parhain apuväline työmatkaruuhkassa tai joskus muutoinkin autoillessa.

Happi. On hämmästyttävää, kuinka suuri osa rakkaasta ja elintärkeästä hengitysilmastamme on tätä myrkkyä, eikä kukaan poliitikko tee asialle mitään.

Henki. Pyhyyden kolmasosa, joka yhä pihisee, ja on nykyään vieläpä tuplasti vakuutettukin.

Hautausmaat. Luonnon kauneimpia paikkoja, joita jokaisella pitäisi olla vähintään yksi, sillä niin letkeä on niiden tunnelma. Kuten joku tuntematon ajattelija totesikin runsas vuosikymmen sitten teekkareiden vappujulkaisussa: "Mustien hautausmaalla oli hyvä negrofiilis."

Huvi. Hyödyn erittäin tarpeellinen kaksonen, jonka tapaa yleensä vasta työajan jälkeen. Tai tapaisi, jos ei lusmuilisi töissä kellon ympäri.

House. Fiktiivinen lääkärihenkilö, joka on suuri idolini herttaisuudessaan ja ihmisrakkaudessaan. (Tosin ajan/toiston hammas on purrut tästäkin hahmosta jo parhaimman terän pois.)

Helikopteri. Jos jonnekin haluaa matkustaa rauhassa, niin kannattanee suosia omaa kopteria. Haittapuolena on toki melkoinen melu, mutta hyvänä puolena on se, ettei tarvitse väistellä vastaantulevaa köyhälistöä.

Hajuaisti. Kun joskus kysellään, mistä aististaan luopuisi ensimmäisenä (jos ihan pakko olisi — eli siitä saisi paljon rahaa tai korkeatasoisia seuralaisia ilmaiseksi), hajuaisti on minulla listalla hyvänä kakkosena makuaistin jälkeen. Joskus joukkoliikennevälineissä (etenkin raitiovaunuissa) matkustaessani nostan sen tosin selvälle ykköspaikalle.

Hiekkaranta. Minähän en ole mikään auringonpalvoja (sillä kulttini säännöt kieltävät sen), mutta tässä tuulessa ja tuiskussa tarpoessa voisin hyvin tyytyä talveen ihan tällaisenaan ja siirtyä huomisesta alkaen kevään puolelle.

Pinnan alla olisi kuplinut myös Helsinki, mutta en toki halua leimautua tyypilliseksi pääkaupunkiseutulaiseksi nilkiksi kotiseuturakkauteni takia. No, itse asiassa en välitä kilin...korvaakaan siitä, vaikka leimautuisin. Jätinpähän muuten vain pois listalta, kun ajatus ei ehtinyt painoon ajoissa.

I'm not weird, I'm gifted

2008-11-03T21:02:00.008+02:00

Brim palkitsi ja haastoi jo ajat sitten, mutta en ole saanut aikaiseksi vastata haasteeseen. Ensiksi joka tapauksessa kiitokset tästäkin pystistä, ja sääntöjen mukaisesti muutama sana viime viikonvaihteeksi.

Eli säännöt:

Valitse viisi blogia, joita arvostat luovuuden, kuvituksen, mielenkiintoisen sisällön ja/tai blogosfääriin tehdyn panostuksen johdosta millä tahansa maailman kielellä.

Jokainen annettu palkinto on henkilökohtainen ja sitä annettaessa mainitaan blogin kirjoittajan nimi sekä linkitetään palkittavaan blogiin.

Palkinnonsaaja liittää palkinnon logon blogiinsa.

Palkinto tulisi linkittää alkuperäispalkinnon osoitteeseen.

Palkinnonsaaja julkaisee säännöt omassa blogissaan.

Jo heti alkuun voin tunnustaa, etten jaa pystiä enää eteenpäin, kun kaikilla seuraamillani bloggaajilla se jo taitaa olla. Jos ei ole, niin varastakaa naapurilta.

Sitten siihen haasteeseen. Ideana olisi siis kuvailla viisi outouttani. Ja juuri sen takia en ole saanut aikaiseksi kirjoittaa aiheesta mitään, sillä en keksinyt itsessäni mitään outoa (vaikka muilta kuulen usein olevani outo — muiden kuvausten ohessa). Toisaalta Tiinan vastauksista tuli sentään jotain mieleen, joten ryöstökalastan ideoita siltä suunnalta. Mutta aluksi taas säännöt:
"Paljastan viisi omituista tapaani. Tämän jälkeen valitsen seuraavat viisi ihmistä, jotka haastan tekemään saman perästä. Heidän tulee myös kirjoittaa nämä säännöt merkintäänsä. Linkitän haastamani ihmiset tämän merkinnän loppuun ja käyn ilmoittamassa heidän kommenttilaatikkoihinsa haasteesta ja tästä merkinnästä."

Kun syön banaania, syön nykyään lähes poikkeuksetta sen kanssa samaan aikaan salmiakkia. En tiedä, miksi banaanista on nykyään tullut minulle niin makeaa, että kaipaan suolaa sen rinnalle (sillä ankeassa lapsuudessani minulla ei ollut edes tällaisia poikkeavuuksia), mutta kaipaan silti. Perunalastujakin olen kokeillut, ja kyllä nekin toimivat, mutta eivät yhtä hyvin.

Pienissäkin päivittäisissä asioissa optimoin yleensä puuhasteluani ajan myötä pikkuhiljaa tai jopa kertarysäyksellä. Teen esimerkiksi asioita tietyssä järjestyksessä, jotta minimoin niihin kuluvan kokonaisajan, mistä esimerkkinä aamutoimeni. Pienempänä käytännön esimerkkinä käynee vaikkapa kirjanmerkkini; valitsen yleensä jonkin lappusen, jonka toinen puoli on kuvitettu tai muuten väritetty, ja jätän tuon puolen sitä sivua vasten, jota jäin lukemaan — ja kirjanmerkki jää joko kirjan ylä- tai alalaitaan sen mukaan, olinko lukenut sivua jo yli puolenvälin.

Kun syön jotain, puputan yleensä pahimmanmakuiset kuona-ainekset pois lautaselta, ja jätän parhaimmat palat viimeiseksi. Yleensä tasoitan kyllä pöperön sisältömääriä ennen loppua, eli viimeistä edellinen kauhallinen ei välttämättä ole aivan lautasen suosikkiainestani. Sama pätee pitkälti myös irtokarkeissa. Niistäkin yritän raivata pahimmat pois aika nopeasti, ja loppuvaiheessa yritän säästää yhden jokaisesta värisuoraksi, jonka napostelen mieluiten makuhermojen kutkuttelun suhteen nousevassa järjestyksessä.

Olen valmis maksamaan pienestä mukavuudesta (ja todennäköisesti siinä samalla oman elämäni hankaloittamisesta) hankkimalla yleensä mieluummin verkko- tai akkukäyttöisiä härpäkkeitä kuin paristoilla toimivia. Noudatan tätä periaatetta lähes kaikissa ostoksissani, digikameroista langattomaan hiireeni asti. (No, ei tuo kaari kuulostanut kovin dramaattiselta, mutta eipä minulla sentään akkukäyttöistä paistinpannua tai keittiöjakkaraa olekaan.) Uskon, että joskus selviäisin helpommalla ja halvemmalla, jos käyttäisin paristokäyttöisiä vimpaimia, mutta en vain tahdo. Muutenkin inhoan kaikkia ns. kuluvia osia hyödykkeistäni. (Voitte arvata, kuinka rasittavaa esimerkiksi autoa on tankata.)

Minussa ei ole kuin neljä outoutta.

Enkä haasta. Jos joku ei muka haastetta ole saanut, ja sellaisen haluaa, niin kaapatkoon mukaansa.

Vastarinnan valssi

2008-10-26T15:46:00.003+02:00

Matkustaessani viime kuussa kauas kotoa satuin näkemään paikallisessa metrossa erään purukumifirman mainoksia, jotka jäivät mieleeni hauskrasittavan lämpimän ja humaanin luonteensa takia. Sekä tietysti sen takia, että ne ilveilivät Pärstäkirjan kaltaisille sosialismin (vai oliko se "sosiaalisuus"?) keskittymille, joihin en aikaani uhraa sekuntiakaan. (LinkedIn on tietysti täysin eri asia —turh.blog.höh.huom.)

Jokin aika sitten nostalgianpuuskassani kaivoin firman nimen esiin ja etsin nuo kyseiset mainokset (erityisesti tapauksen "Friend request accepted", joka oli se mieleeni jäänyt tapaus) heidän nettisivuiltaan. Niillä jatkettiin mielenkiintoisesti epäverkkomaista linjaa rajaamalla sivujen selailuaika kolmeen minuuttiin. Moinen Oikeaan Elämään (tm) kehottaminen nettinörtteilyn syleilemisen sijasta tuntui suorastaan kuvottavan ihmisläheiseltä ja muutenkin pehmolta, enkä pidä sitä millään tavalla hauskana tai oivaltavana, ja siksi en aio mainita koko mainoskampanjaa tai ainakaan linkata kyseisille sivuille. (En edes videoon, jossa otetaan graafisia hymiöitä hengiltä, vaikka ne ovatkin itse pahuus.)

Pienenä lohdutuksen valopilkkuna keskellä tuota sysisynkkää söpöilyä on se, että tuo nettisivujen aikarajoitusta ilmentävä kello pysähtyy, jos siirtyy katsomaan firman tuotteita tai mainoksia. On lohduttavaa nähdä, että kunnon kapitalismin sydäntä ei pysäytä edes kasvokkain kommunikoinnin hienoutta korostava aate.

Tämä riittänee tästä. Seuraavassa lepakkojaksossa yritän käydä läpi outouksiani (jotka eivät tosin ole outouksia vaan poikkeuksellisen lahjakkuuteni osoituksia).

P.S. Edellinen postaus näytti olleen sadas tähän blogiin kirjoittamani turhake. Leipokaa itsellenne sen kunniaksi vaikka kakku, jos tekee mieli. (Siis kakkua, pervot.)

If Only Tonight We Could Sleep

2008-10-18T11:44:00.003+03:00

On se jännittävää, että vaikka olisi flunssainen ja siksi jatkuvasti hieman väsynyt, nukkuminen pitkään on vain totaalisen mahdotonta. Liikunta tietysti auttaisi, mutta tämä "man cold" ei nyt salli normaaleja fyysisiä rasituksiani. Ja kun ei — yrityksestä huolimatta — tule nukuttua tarpeeksi, ei tietysti saa mitään järkevää tehdyksi päiväsaikaankaan. No, eilen tosin sain katsottua digiboksin levyltä 4-5 jaksoa Housea, mitä voidaan pitää merkittävänä lähes-lääketieteellisenä saavutuksena.

Lääketieteellisyydestä tulikin mieleeni (no ei sentään, kyllä minä tätä oikeasti mietin jo ennen postauksen kirjoittamista) hiljattain kuulemani luento (ei, en tarkoita niitä House-jaksoja) aivoista. Dementia yms. "vanhuuteen liittyvät" aivosairaudet ja -ongelmat eivät kuulemma johdu mitenkään suoraan ikääntymisestä vaan aivojen huonosta ylläpidosta — esimerkiksi juuri univajeesta. (Ainakin muistaakseni, vai miten se nyt oli.) Olen siis selvästi menossa kohti synkkää ja huonomuistista tulevaisuutta.

"Jee."

Silence that speaks so much louder than words

2008-10-04T10:50:00.001+03:00

Suhteeni hiljaisuuteen on aika kaksijakoinen. Ei sentään kaksimielinen, kuten suhteeni lähes mihin tahansa muuhun aiheeseen, mutta kieleni lailla kaksihaarainen kuitenkin.

Joskus hiljaisuus on kauan odotettu vieras, jonka seurassa herneaivoni ja mieleni lepäävät. Akut tuntuvat latautuvan parhaiten hiljaisuudessa, mikä lienee ihmisille aika yleistä. Virikkeiden puuttuessa oma kupoli tosin alkaa yleensä tuottaa omaa "viihdettä", ja joskus se tekee sitä siinä määrin, että on pakko laittaa jotain ulkoista virikettä rauhoittamaan villinä laukkaavaa mielikuvitusta (ainakin jos haluaa esimerkiksi nukkua, kuten ihminen joskus eriskummallisesti saattaa haluta).

On myös toisenlaista hiljaisuutta.

Toisinaan hiljaisuus on nurkissa viipyvä viikatemies, jonka ilmestyminen enteilee pahaa. Ja kun hiljaisuus lopulta päättyy, se päättyy huonoihin uutisiin. Tässä muodossaan hiljaisuus tulee odottamatta, pikemminkin nimenomaan odotusten vastaisesti. Tämä hiljaisuus on kahden ihmisen välillä vallitsevaa hiljaisuutta, jota toinen yrittää rikkoa ja toinen (ainakin puoli-)tarkoituksellisesti ylläpitää. Tämä hiljaisuus liittyy epätietoisuuteen ja aiheuttaa yleensä (mahdollisesti juuri epätietoisuuden kautta) vitutusta.

Kun tuon jälkimmäisen vivahteen hiljaisuudesta on kokenut pariin otteeseen, sitä alkaa jo pelätä. (En tietenkään minä, joka syön villejä leijonia aamupalaksi, mutta joku muu ehkä.) Joskus onneksi turhaankin, sillä joskus hiljaisuudella on kolmas olomuoto — vain sattumasta johtuva hiljaisuus.

(Pink Floyd: Sorrow)

Seventeen Seconds

2008-09-29T19:49:00.005+03:00

Minä en osaa, ehdi tai jaksa nyt kirjoittaa mitään järkevää. Siispä tyydyn saattamaan musiikkimeemihaasteeseen vastaamiseni loppuun viidennellä valinnallani.

Tämä kauneusvinkkejä vilisevä kappale on valitsemani viisikon hitain — vaikka ei tuo edellinenkään varsinaisesti mitään speed metalia ollut. Tämä on itse asiassa listaamistani kappaleista ainoa, jota minulla ei ole levyllä hyllyssäni. Sen takia YouTube-versio onkin pyörinyt ahkerasti mm. työkoneeni selaimessa sen jälkeen, kun eräs ihminen minua tämän kappaleen olemassaolosta muistutti.

(Bush: Inflatable)

Stranger in a Strange Land

2008-09-24T14:37:00.009+03:00

Tässä hiljattain virkoin, etten varmaankaan ikinä voisi muuttaa ulkomaille. Olen niin sanonutkin moneen otteeseen, kun joku on asiaa kysynyt, viimeksi tässä parin kuukauden sisällä.

Toissaviikkoisella matkallani uuden Amsterdamin raunioille aloin kuitenkin miettiä, että muutto jonnekin kauas ei välttämättä olisi mitenkään mahdoton tai edes kamala ajatus. Toki minä kaipaisin isolla rahalla ostettuja ystäviäni ja tuttuja nurkkia (tosin niihin nurkkiin kusevia känniääliöitä en), mutta kyllähän takaisin tänne turvalliseen lintukotoon lentää metallisiivin helposti. Sitä paitsi omien ja muiden kiireiden keskellä yhteydenpito ystäviinkin tuntuu välillä tapahtuvan lähinnä laajakaistoja pitkin. Se onnistuu kauempaakin, vaikka aikaero voisikin haitata kahdensuuntaista jurputusta pahemmin kuin näkemyserot koskaan.

Oikeastaan koko ajatteluketjun heikkoinekin lenkkeineen herätti huomio, että jo matkan toisena tai viimeistään kolmantena päivänä uin ennestään vieraan suurkaupungin oksennukselta haisevilla kaduilla kuin delfiini (tai joku muu vastaava kala) vedessä. Ehkä kyse on vain siitä, etten halua näyttää typerältä turistilta ja siksi luon itsestäni (jopa itselleni) illuusion sujuvasti kulkevasta paikallisesta. Toisaalta kyse voi olla myös sopeutumisesta ja jonkinlaisesta joustamisesta, jotka ovat varmaan ihan hyviä "toimintoja" — vaikka olen niitä elämäni joillain osa-alueilla harjoittanut ajoittain vähän liikaakin.

Voisihan se olla, että jonnekin kauas muuttamisen todelliset vaikutukset kolahtaisivat kupoliin vasta jonkin ajan päästä ja lomamatkan keston yli sujuvasti kestävä uutuudenviehätys alkaisi hiljalleen haihtua, kun hidasälyinenkin ymmärtäisi muutoksen pysyvämmäksi. Mutta ehkä kaikkeen olemassaolevaan ei välttämättä tarvitse aina tarttua ihan kaksin (tai useammin, jos sattuu olemaan esimerkiksi intialainen jumala) käsin vaan jostakin vanhasta voi luopua ja antaa tilaa uudelle — vähän niin kuin likaisten ja puhtaiden sukkien kanssa.

Luopumisaihetta saa nyt säestää musiikkiviisikkoni neljäs yksilö. Kuulin tämän kappaleen ensimmäisen kerran varmaan kesän puolivälin tienoilla, sittemmin siitä on tullut rauhallisten kotiliesihetkieni suosikki. Matkallani hoidin sillä (ja koko kyseisellä levyllä) myös orastavia univaikeuksiani, hetkittäin jopa onnistuneesti. Ei se silti mitenkään tylsä ole, ainakaan matematiikan monisteiden tavalla.

(Death Cab for Cutie: Tiny Vessels)

Evil

2008-09-22T16:12:00.002+03:00

Tänään on kansainvälinen autoton päivä. Ajaessani lauantaina kohti keskustaa huomasin eräänkin väylän varressa maininnan asiasta kaltaisilleni tapauksille, jotka eivät asiaa muuten kuitenkaan huomaisi.

Minusta autottoman päivän idea on ihan hieno ja kannatettava, ja esimerkiksi kadunvaltauksia huomattavasti miellyttävämpi tapa levittää tietoisuutta tästä vihreästäkin aiheesta. Heti perään tosin täytyy todeta, että itse olin ehtinyt unohtaa koko asian tähän aamuun mennessä ja köröttelin töihin bensiinihirvitykselläni. Ihan suoraan sanottuna en myöskään ole varma, olisinko kulkenut bussilla, vaikka olisin asian muistanutkin. Kyllä, olen paha ja ennen kaikkea mukavuudenhaluinen ihminen.

Tähän sopinee seuraava yksilö musiikkiviisikostani, lähinnä nimensä takia. Aika harvoin taidan pitää remix-versioita alkuperäisiä kappaleita parempana, mutta tässä tapauksessa kuitenkin pidän. (Johnny Cashin Hurt-cover saattaa myös olla jopa alkuperäistä NIN-versiota parempi, eli ei tämä nyt ihan tavatonta ole. Mutta cover ja remix ovatkin eri asioita.)

Kävin pitkästä aikaa kirpparilla jokin aika sitten ja bongasin remix-levyn, jolta tämä on lainattu. Koska myös seuralaisellani oli tunteita Nine Inch Nailsia kohtaan, jätin kuitenkin levyn ostamatta ja annoin hänen hankkia sen kokoelmiinsa. Kuuntelin sen sittemmin läpi, ja tämä kappale jäi korviin soimaan. Sain levystä myös oman (ja ihan ostetun, mikä Teostolle tiedoksi saatettakoon) kopion, kun ritarillisuuteni palkittiin ja sain saman levyn tuliaisena ulkomailta.

(Nine Inch Nails: The Great Destroyer [Modwheelmood remix])

Marching Bands of Manhattan

2008-09-18T14:50:00.014+03:00

Kun nyt sain matkakuvat lopultakin auki (yllättäen se ei uudella ulkoisella lukijallani onnistunut, mutta työkoneeni omalla sisäisellä kortinlukijalla kyllä), ilahdutan teitä muutamalla kriittisen tärkeällä otoksella. Näillä toivon saavani kansalaisjournalismin Pulitsari-palkinnon, ellei kriittinen yleisö tekstiviestiäänestä minua pois ehdokkaiden joukosta liian pienen ja piilossa pysyvän rintavarustälykkyyteni takia.

Aloitan tärkeimmästä. (Huomattakoon, että tuo yksi kevytversio oli kuusiopakkauksessa niin ovelasti, että huomasin sen vasta kassalla, enkä viitsinyt enää paeta sitä vaihtamaan oikeaan juomaan. Join kyllä tuon viallisenkin yksilön, ja se oli juuri niin pahaa kuin olettaa voi.)

Tässä vieraassa ja primitiivisessä kulttuurissa oli selvästi tapana muistella vainajia tavalla jos toisellakin. Yleensä tämä ilmiö purkautui ilmoille erilaisiin aitoihin kiinnitettynä esineistönä.

Yllä näkyy hieman kestävämpi versio, alla todennäköisesti huomattavasti lyhyemmän ajan toimiva. Tosin jälkimmäisessä ajoitus oli arvatenkin varsin merkittävä osa koko ilmiötä.

Oheen länttään (fani)videon yhtyeeltä, joka on kotoisin visitoimastani kaupungista. Tämä kipale on soinut niin työpaikallani, päässäni kuin autossanikin loppukesän aikana varsin runsaasti. Kun nupit kiskaisee sopivasti kaakon suuntaan, tästä tulee minulle aina mielikuva livekeikan aloittavasta vedosta, jolla yleisön saa edes jokseenkin heräämään.

(Interpol: Untitled)

A Sort of Homecoming

2008-09-16T16:59:00.002+03:00

Olen kotoutunut. Oli tarkoitus laittaa tänne matkani kaikkein oleellisimman seikan kiteyttävä kuva lukijoitteni iloksi tai suruksi, mutta omistamani kortinlukija ei tietysti ymmärrä mitään kamerani käyttämän SDHC-kortin päälle (vaikka vanhaa SD:tä toki tukeekin). Siispä palaan aiheeseen yhtä nörttiostosta myöhemmin.

Voisin kuitenkin tarttua saamaani haasteeseen ja ilahduttaa teitä siis viidellä kappaleella, jotka ovat soineet korvissani ja muutenkin päässäni viimeisten kuukausien aikana. Mitään tuoreita tämän syksyn hittejä ei kannata odottaa, sillä (myös) musiikkimakuni suhteen olen valikoiva ja trendejä väistelevä, ja osittain jämähtänyt jonnekin menneille vuosisadoille.

Koska olin jo ajatellut ujuttaa joitakin näistä kappaleista kirjoitusteni oheen enkä nyt ehkä muutenkaan viitsi tuhlata niitä kaikkia heti (ja tietysti haluan myös jättää lukijani musiikkikoukkuun kuin narkkarit odottamaan seuraavaa annostaan –blog.ilk.huom.), ajattelin soveltaa haasteen sääntöjä ja pistää yhden kappaleen viiden seuraavan postaukseni lisukkeeksi, mahdollisuuksien rajoissa postauksen aiheeseen sopivasti. Mikäli tämä ei teitä miellytä, voitte valittaa aiheesta lähimpään hyvin varustettuun kirjakauppaan. Arkipäivän anarkistina jätän myös uudet haastekirjeet lähettämättä, varsinkin kun useimmissa seuraamistani blogeista on oma luolassa evästä syövä viisikko esitelty.

Ensimmäinen kappale ei liity kotiinpaluuseeni oikein mitenkään, mutta on sikäli ajankohtainen, että esittäjät pistäytyivät Suomessa tasan viikko sitten tukemassa hieman tunnetumpaa pumppua. Jatkoa seuraa... no, jatkossa.

(Editors: Bullets)

P.S. Videosta on tarjolla myös ääntä vähemmän särkevä versio, jota ei kuitenkaan saa ujutettua postauksen osaksi. Katsokaa, jos kiinnostaa.

I had a secret meeting in the basement of my brain

2008-09-03T18:07:00.002+03:00

Syksy, ilmeisestikin.

Olen ollut varsin laiska kirjoittamaan, mikä pistettäköön muiden kiireiden piikkiin. Kiireet ovat toki tuoneet myös muutoksia mukanaan, ja edessä niitä on lisää. Ensi viikon olen poissa kaukana aavan meren tuolla puolen jossakin maassa, jonka kaukorantaan laine liplattaa. Siellä eivät natiivit puhu juurikaan pohjoismaisia kieliä ja kännykän mukaan ottaminen olisi turhaa, joten se jää kotiin. Toivottavasti raukka pärjää yksinään. Ehkä pitäisi pyytää naapuria kastelemaan sitä.

Paluun jälkeen seuraava isompi muutos lienee selkäänpiiskaajan vaihtuminen. Leipä tulee ansaittua jatkossa hieman eri tavalla kuin tähän saakka, mikä nostanee työskentelymotivaatiota taas vaihteeksi ja aikaansaanee useita pötsihaavoja ja hermoromahduksia — ja tietysti vähentää bloggaukseen käytettävissä olevaa aikaa entisestään, mikä aiheuttanee pienten karvaisten käsien yhteentaputusta ja iloista hihkumista lukijoideni kotopuolissa.

Toisaalta olisi ollut vielä isompi muutos tarttua yhteen toiseen tarjottuun haastatteluun, joka olisi saattanut poikia paikan ison meren takana. Minä taidan olla jotenkin nyhverö, kun näin kovasti takerrun kotimaani multaan, mutta täällä on koti ja täällä on kolo ja nörtillä pehmoinen pääolo.

Tänään taidan myös viettää varsin erikoisen illan ja istua vain telkkarin ja läppärin ääressä. Lieneekin ensimmäinen sohvaperunainen koti-ilta sen jälkeen, kun tuli saatua tapetointiurakka valmiiksi ja tavarat suunnilleen paikoilleen.

Hämmentävää, että minä oikeastaan odotan sitä kuola valuen.

(Viikate: Syys)

The Perfect Kiss

2008-08-19T16:57:00.003+03:00

Alcinoe kirjoitti (Annikin jalanjäljissä) suudelmista ja suuteluhistoriastaan. En nyt ajatellut mennä omaan historiaan, mutta kun aihe kuitenkin on kiinnostava, voisin näin kirjoittaa (jälleen yhden) pienen "olen yhä hengissä" –postauksen.

Kävin runsaat pari viikkoa sitten keskustelun siitä, onko oikeasti olemassa hyviä suutelijoita. Oikeastaan kyse oli jonkinlaisesta määrittelystä hyvälle suutelijalle. Keskustelukumppanini mielestä sellaisia on, vaikka tietenkään mitään universaalia mitta-asteikkoa ei (millekään) suoritukselle voi oikein asettaa. Hänellä oli ainakin vahvat mielipiteet siitä, millaisia ovat huonot suudelmat, ja kieltämättä niiden tunnusmerkit tuntuvat eri ihmisten puheissa toistuvan usein kovin samanlaisina. Erityisesti toisen osapuolen tukehduttaminen oman kielen avulla tuntuu keräävän miinuspisteitä.

Lopulta olen kuitenkin sitä mieltä, että kyseessä on pakostikin lähinnä henkilökohtainen mieltymys eikä mikään mitattavissa oleva taidonnäyte. Olen aina kallistunut enemmän sille kannalle, että suudelmien miellyttävyydessä on kyse ihmisten yhteensopivuudesta. Sama pätee minusta myös niin seksiin kuin suhteiden ei-fyysisiin piirteisiinkin. Minusta se on makuasioissa jopa aika itsestäänselvää, vaikka cosmojen yms. läpysköiden kansissa kovasti mainostetaankin jotain yleisiä vinkkejä taitojen kartuttamiseen. (Sen verran voin toki antaa asiassa siimaa, että täyttä kädettömyyttäkin maailmaan tuntuu mahtuvan, ja sikäli tuollaisille jutuille voi olla ihan niiden tarpeessa olevaakin — pun intended — yleisöä.)

Sikäli koko pohdinta on aika turhaa ja typerää, että mitään pisteitä ei noista suorituksista jaeta (tai ei ainakaan pitäisi). Toisaalta ihmiset kuitenkin pitävät toisista suudelmista enemmän kuin toisista, eikä sen tunnustaminen minusta ole mitenkään ilkeää ketään kohtaan. Ei sillä, että suoritusten analyyttinen vertaaminen keskenään olisi välttämättä kovinkaan mukava puheenaihe toisen osapuolen kuullen, tai kovin järkevää puuhaa edes itsekseen pimeinä talvi-iltoina.

Saatte olla toki eri mieltä. Vaikka kaikesta.

No, kerrottakoon siitä historiasta nyt kuitenkin sen verran, että äitini mukaan minä olin suudellut jo tarhassa (ja siis itsekin ihan tarhaikäisenä -pedof. syyt. vältt. huom.) jotain tyttöä, tai ehkä paremminkin hän minua, kun minun aloitekykyni tietää. Itse en siitä kotona ollut kertonut, mutta äitini kuuli asiasta tytön äidiltä. Pienokainen oli kuulemma kehuskellut kotona tapahtuneella silmät loistaen. Itse tosin en muista koko tapahtumaa, joten kyseessä saattaa olla vain äitini keksimä tarina kannustamaan minua heterouden tielle. Joka tapauksessa olen itseeni aika pettynyt sen takia, etten sitten tajunnut ottaa moista (siis suutelua, en heteroksi kannustamista) tavaksi ennen kuin vasta monia, monia vuosia myöhemmin (tosin en lastentarhoissa -jäll. pedof. syyt. vältt. huom.).

(Kuva: Francesco Hayez: Il Bacio)

The pretense is not what restricts me

2008-08-09T14:07:00.004+03:00

Kerrankin olen tilanteessa, jossa voisin houria joutavuuksia vaikka kuinka monesta asiasta, mutta ei ole aikaa tehdä sitä. Voisin — ja jopa tekisi mieleni — avautua hieman vaikka tuoreehkosta uutisesta ja siitä, kuinka Yhdysvaltain armeijan ei ilmeisesti tarvitse noudattaa minkäänlaisia lain tai yleisen(?) moraalin sanelemia toimintamalleja saadakseen loputtomasti rahoitusta ja valtion tukea ylipäänsä ja pysyäkseen muutenkin paksuna ja hyvinvoivana. Parista muustakin asiasta voisin kirjoittaa, mutta ne eivät ole nyt niin ajankohtaisia, ettenkö voisi siirtää niiden käsittelyä myöhäisemmäksi.

Sen sijaan voisin kertoa eräästä ystävästäni, joka on paitsi ohjannut minua kiinnostavan musiikin pariin, myös ehdottanut erästä järjestelyä elämiemme elävöittämiseksi. No, en kerro sen enempää itse ystävästä, mutta järjestelystä kyllä.

Noin kaksi ja puoli viikkoa sitten valittelin kyseiselle ihmiselle yleistä maailman kamaluutta, ja hän puolestaan kertoi (huomattavasti hillitymmin sanakääntein) olevansa stressaantunut töistään. Hän ehdotti, että mikäli kahden viikon sisällä asioissa ei tapahtuisi parannusta — eli minä en tulisi edes hieman iloisemmaksi ja hän edes hieman vähemmän stressaantuneeksi — keksisimme toisillemme hoitomuodot vaivoihimme. Jotta koko hommassa olisi jonkinlaista ideaa, toisen keksimästä hoitomuodosta ei tietenkään saisi kieltäytyä. (Hoitomuotojen tulisi toki olla ajallisesti, kustannuksellisesti ja "käytöksellisesti" järkeviä, eli puolen vuoden retriitti Nepaliin ei todennäköisesti tulisi kysymykseen.) Viimeistään siksi, että erään aiemmin saamani kommentin ideoimana pyrin vastaamaan hieman entistä ennakkoluulottomammin myöntävästi ehdotuksiin, päätin tarttua haasteeseen.

Tuo kahden viikon aikaraja umpeutui muutama päivä sitten. Ystäväni ei ole ainakaan merkittävästi vähemmän stressaantunut töistään kuin pari viikkoa aiemmin, joten nyt minun on keksittävä hänelle jotain sopivaa toimintaa stressinpoistajaksi. Hetkellinen poisto toki onnistuu melko helpostikin, mutta toivoisin saavani aikaan jotain pysyvämpää vaikutusta. Koska oma pääni ei (edelleenkään) toimi kovin kehuttavasti, en toistaiseksi ole keksinyt mitään erityisen lupaavaa.

Minun on osaltani ollut pakko myöntää, että hän on (juuri ja juuri, rimaa hipoen) vapautunut omasta keksimisvastuustaan — mikä saattaa olla ihan hyvä asia, sillä kerrottuani tuosta kieltäytymisen systemaattisesta välttelystä ystäväni suunnitteli käskevänsä minut noudattamaan tuota linjaa hyvinkin jyrkästi muutaman viikon ajan (visioiden muun muassa pyytävänsä minut sen jälkeen siivoamaan hänen keittiönsä). Ihan niin rohkea en edelleenkään taida olla, että olisin moisesta pelkästään innostunut.

Kevyesti keskellä päivää

2008-08-04T10:51:00.002+03:00

Töihin palaaminen loman jälkeen saisi aina olla tällaista.

Postilaatikossa oli kuusi viestiä, joista viisi automaattisia ja siis ainoastaan yksi, josta tarvitsi välittää. Sekään ei ollut henkilökohtainen vaan isommalle joukolle lähetetty ilmoitusviesti, joka ei vaatinut toimenpiteitä (huvittuneen hymähdyksen lisäksi). Nenäni eteen hommia kantavat henkilötkin ovat poissa pari-kolme viikkoa, eli juuri sopivasti seuraavaan lomaviikkooni asti. Kun taivaalta vielä sataa kissoja ja koiria ja muita matelijoita, lämpimiin sisätiloihin töihin palaaminen oli oikeastaan aika rentouttavaa. Kun stereot eivät kotona ole vieläkään kiinni kaiuttimissa eikä ulkoinen kovalevy ketjutettuna koneeseen, musiikin kuunteluni lisääntyy toimistoympäristössä taas aivan uusiin sfääreihin. Sitä paitsi nyt minulla on hyvä syy istua koneella taas monta tuntia päivässä, ja minulle vielä maksetaan siitä. (Ainakin nimellisesti.)

Olisin minä ehkä silti halunnut jäädä aamulla sänkyyn makaamaan.

Huomenna vaihtuu elokuuksi

2008-07-31T22:53:00.003+03:00

Jälleen kerran kesä on kirmannut ohi ja yli kuin pegasus bulgarialaisjugurtissa. On tapahtunut pieniä asioita ja isoja asioita, ja on ollut tapahtumatta pieniä asioita ja isoja asioita. Ja on tullut kirjoitettua järkyttävän typeriä ja mitäänsanomattomia virkkeitä blogiin, mistä todisteena edellinen.

Ehkä minun kesästäni kertoo kaiken oleellisen se, että sen todennäköisesti paras saavutus oli meressä uiminen pari päivää sitten. Ei sillä, että se olisi ollut tämän kesän mukavin päivä. Mutta olihan se kieltämättä onnistunut uimasuoritus.

If It Be Your Will

2008-07-30T01:10:00.004+03:00

Joskus sitä vain räpiköi kiinni itsessään. Oman onnensa eteen asettaa kaikki löytämänsä esteet, ja vielä pyytää naapurin mukaan etsimään lisää. Ja oikeastaan kyse on siitä, että kannattaisi vain kerrankin vastata myöntävästi, tai ainakin pidättäytyä kieltäytymästä.

Mutta eihän sellainen käy laatuun. Sellainen olisi päätöksen tekemistä, ja siinä minä en ole hyvä. Ehkä voisin ollakin, jos sitä kokeilisin, mutta en kokeile. En oikeastaan ikinä.

Päinvastoin, minä vältän päätösten tekemistä aina viimeiseen asti. Töissä uskallan sanoa vankasti mielipiteeni johonkin asiaan, jos olen siitä aivan varma ja se kestää kuinka kriittisen tarkastelun tahansa. Mieluummin annan päätökseni tai työni jäljet jollekin muulle, jotta hän voi ne hyväksyä (ja mieluiten ottaa niistä myös lopullisen vastuun).

Kuten tarkkanenäisimmät katsojani ovat jo varmaan kuulleetkin, en ole erityisen uskonnollinen ihminen. En kysy neuvoa jumalilta, koska kiinnostukseni mytologisiin olentoihin on kovin pinnallista ja uskoni niihin sangen epäröivää, ellei peräti täysin kieltävää. Vankkumattoman uskoni horoskooppeihin jokainen voi itse todeta. En siis oikein pysty pohjaamaan päätöksiäni isompiin auktoriteetteihin ja piiloutumaan sellaisten selän taakse (josko horoskoopeilla kovin kummoista selkää olisikaan).

Joskus taannoin keksin kuitenkin tavan kiertää tätä rajoitetta: minä heittelin vähäpätöisten valinnan hetkien edessä kolikkoa. Kyllä, toistan: heitin kolikkoa. Minä, joka olen saanut kuulla ihan korkeakoulutasoisen opetuksen muodossa, kuinka kyseessä on lopulta satunnainen ilmiö, jonka tuloksen todennäköisyys on teoriassa aivan tarkasti ennustettavissa. Puolustuksekseni sanottakoon, että heittelin kolikkoa ilmaan aina lähinnä saman kysymyksen edessä lauantai-iltaisin: "Lähteäkö tänään baariin vai ei?" Ehkä johtui täysin annetuista vaihtoehdoista, että yleensä seurattuani kolikon antamaa neuvoa (kumpi ikinä se olikin) olin tyytyväinen sen "päätökseen", mikä tietysti kannusti nakkelemaan maksuvälinettä ilmaan jatkossakin. (En minä siihen touhuun silti mitenkään koukkuun jäänyt, ja kokaiinin avulla siitä oli ihan helppo päästä eroon.)

Itsessään tuo olisi kovin harmiton, joskin ehkä nolo tapa (jos sitä nyt tavaksi voi edes sanoa). Jos nyt kuitenkin alan analysoida itseäni puhki, niin kaipa voisin nähdä siinäkin kovaa hinkua olla tekemättä itse päätöksiä vaan antaa ne jonkin toisen — tässä tapauksessa modernin oravannahan — käsiin.

Kaipa tämän kaiken voisi selittää vastuun pakoiluna. Tosin se ei kuulostaisi lainkaan imartelevalta minun kannaltani, joten jätän selittämättä ja syytän sen sijaan kärpässieniä. Tästä pohdiskelusta voi muutenkin vetää ainakin sen johtopäätöksen, että oman itseni analysointi on syytä lopettaa mitä pikimmiten ja keskittyä vaikka pubitikan heittoon.

Niille hiton kärpässienille haluan nyt kuitenkin uhmaikäni alkutaipaleella saattaa tiedoksi seuraavaa: nyt minä olen päättänyt ottaa riskin ja kantaa vastuun sen seurauksista, ja ihan piruuttanikin nautin siitä.

(I Love You But I've Chosen Darkness: The Owl)

Burning Down the House

2008-07-24T11:35:00.001+03:00

hei isä ja äiti stop olen hengissä stop uutta tapettia on seinässä jo enemmän kuin vanhaa stop vastahan tässä puolitoista vuotta tuli tätä remonttia aiottua stop nyt on toisaalta hyvä aika stop kukapa sitä lomallaan muuta tekisikään kun ulkonakin on hellettä stop kylppäri varmaan meneekin sitten kokonaan uusiksi ja tilit samalla iloisesti pakkasen puolelle stop

p stop s stop pientä malariaa ilmassa stop pahuksen baarisääsket stop

Communication

2008-07-17T15:56:00.002+03:00

Tänään on ollut useammassakin mielessä tapahtumarikas päivä, jos asiat suhteuttaa minun elämäni normaaliin, tylsyyteen kuollutta etanaa muistuttavaan hektisyyteen. Tapahtumarikkaus ei tietenkään ole yhtä hienoa kuin raharikkaus, sillä jälkimmäisellä on helpompi saada bikinimalleja kanssaan samaan porealtaaseen, mutta realismin ja tukanleikkuun nimissä keskityn nyt ensimmäiseen.

Varsinainen päivä alkoi visiitillä Kierrätyskeskukseen, jonne heitin yhden monitorin ja olohuoneeni nurkassa yli puoli vuotta poiskuljetusta odottaneen ison putkitöllöni. Ei, kaikissa asioissa minä en ole erityisen nopea, ahkerasta nyt puhumattakaan. Tänään kuitenkin olin, ja vielä niin ajoissa liikkeellä, että sain hengittää raikasta ilmaa parikymmentä minuuttia aamulla keskuksen pihassa ennen kuin tavaroita alettiin ottaa vastaan. Kaipa ne olisi voinut ulkona oleville pöydille jättää kysymättäkin, mutta minä nyt kuitenkin ajattelin odotella kiltisti ihmistä, jolle kertoa asiasta.

Matkalla kotoa melkein-hyväntekeväisyyteen ja sieltä töihin tuli kuunneltua aika monta kertaa Interpolin uusimman levyn avauskappale, missä ei normaalitilassani ole mitään hirveän erikoista. Levyn kolahdettua postiluukusta viime viikolla olin kuitenkin kyvytön kuuntelemaan sitä tai mitään muutakaan minun musiikkimakuni normaaliin pirteyssektoriin osuvaa. (Mikä on muistaakseni ensimmäinen kerta elämässäni, kun noin käy. Elämme outoja aikoja, ystävät ja muut hyväkkäät.) Tosin olin minä sitä kuunnellut jo muutenkin tällä viikolla, joten ei se tämän päivän tapahtumarikkauteen liity, mutta sainpahan vähän täytettä tähänkin postaukseen.

Töihin päästyäni selvisi puolivahingossa, että minun ja erään ystäväni välinen runsaan kuukauden mittainen hiljaisuus johtui puhtaasti sattumasta ja sitä seuranneista väärinymmärryksistä. Pidimme yhteyttä sähköpostitse, ja viimeisin viestini hänelle oli jostain syystä jäänyt menemättä perille. Me molemmat sitten oletimme olevamme viimeisenä ns. äänessä ollut ja odotimme vastausta toiselta, uskaltamatta lähettää uusia viestejä siinä pelossa, että hiljaisuus johtui "kamalasta, sanoinkuvaamattomasta loukkauksesta" (ystäväni sanoja vapaasti lainaten), jolla olimme toista täysin tarkoituksetta paiskanneet. Ja nyt syyksi siis paljastui yksinkertaisesti se, että yksi kirottu viesti oli jäänyt poikittain johonkin piuhaan.

Vaikka tässä hattarantuoksuisessa postauksessani näin olikin onnellinen ja ällöttävä söpöilevä loppu, moinen kommunikaation hauraus pistää kieltämättä miettimään, mihin kaikkeen onnettomaan ihminen voikaan törmätä ja mitä kaikkea menettää puhtaasti väärinkäsitysten takia.

Hidon pitkä meemi

2008-07-15T13:04:00.004+03:00

Tiina tavallaan vähän vihjasi, että toisaalla olisi joku meemi, jota tehdessä jäljellä oleva elinaika lyhenisi taas lupaavasti. Siispä ei muuta kuin toimeen.

ALKUKYSYMYKSET

1. Syysi tämän gallupin aloittamiseen?

Kukaan ei tänäänkään tullut kadulla vastaan ja ampunut päähän.

2. Paljonko kello on?

Liian paljon.

3. Tämän hetken tunnelmat?

Väsyneet, mutta eivät ollenkaan onnelliset.

SITTEN SIIRRYMME VARSINAISIIN KYSYMYKSIIN:

1. Millainen on unelmiesi nenä?

Sellainen suunnilleen keskellä kasvoja oleva. Niin itsellä kuin muillakin.

2. Minkä muotoinen olisi unelmiesi televisio?

Sen verran epäumpio, että ruudun näkee. Joidenkin ohjelmien kohdalla se umpio olisi toisaalta parempi ratkaisu.

3. Minkä väriset hampaat Marsilaisilla on mielestäsi?

Riippuu viikonpäivästä. Ovat ailahtelevia pirulaisia, ne.

4. Tiedätkö, kuka on Vladimir Horowitz?

No höh, tietysti.

5. No kuka se on? Jos vastasit edelliseen kyllä, kerro ihmeessä. Jos vastasit ei, koita arvata!

Ei pienintäkään aavistusta. Sukunimen perusteella veikkaan Winona Ryderin isää.

6. Kenen kanssa mieluiten soutaisit Atlantin yli? Perustele.

Vihamieheni, jos hänen jalkansa on valmiiksi valettu betoniin. Perille ei kannata odottaa molempia.

7. Kuka/mikä on elämäsi hyönteinen?

Nigella Lawson.

8. Minkä antaisit nimeksi nelihäntäiselle, myrkynvihreälle hamsterillesi?

Yhdennäköisyyden takia ehkä Dorian II.

9. Kenen toivoisit pumppaavan sydäntäsi, jos se ei olisi automaattinen lihas?

DNR.

10. Oletko todella elossa vai onko se vain ihmiskunnan sinuun iskostama olettamus?

Jos se on olettamus, niin on hiton huonosti iskostettu.

11. Osaavatko kärpäset uida?

Ehkä eivät, mutta punnukset jaloissa ne osaavat ainakin sukeltaa.

12. Onko sinulla lempi seksifantasiaa?

Kaikki lempiseksini on fantasiaa.

13. Jos on, niin kerrohan millainen?

Aloitan yleensä siitä, että minun pitää itseni olla siinä mukana. Sen jälkeen ei teekään enää mieli jatkaa pitemmälle ja ruokahalukin on mennyttä.

14. Onko isäsi fiksu mies?

On, ja omena on tippunut todella, todella kauas puusta.

15. Oletko syönyt saippuaa?

Työmaaruokalan tarjonnan tietäen varmasti olen.

16. Ovatko Muumit pelottavia?

Pimeällä kadulla epäilemättä.

17. Mikä on maailman turhin asia?

Maailma.

18. Mitä saat yleensä kuulla ulkonäöstäsi?

"Eikö valtio voisi kustantaa sinulle jonkinlaisia isoja paperipusseja muiden iloksi?"

19. Matkustaisitko Kuuhun, jos saisit tilaisuuden?

Luulen, että minulta ei edes kysyttäisi mielipidettä ennen kuin olisin jo rahtialuksen ruumassa.

20. Oletko koskaan tuuminut millaista olisi olla sika?

Kysymyksen konditionaali hämää.

21. Ovatko ruotsalaiset viisaita?

Sulkekaa minut kymmeneksi vuodeksi kartanoon kahdestaan prinsessa Victorian kanssa, ja voin esittää valistuneen mielipiteeni.

22. Jos kuristat smurffia, minkä väriseksi sen kasvot muuttuvat?

Vaaleanvihreiksi kevyellä Burberry-kuviolla.

23. Miksi kaukoäädintä painetaan kovempaa kun patterit ovat loppumassa?

Painostus ja uhkailu tehoaa aina paremmin kuin kiltti pyyntö.

24. Onko homoerotiikka mielestäsi kiihottavaa?

Mieluummin katson vaikka jääkiekkoa. Myös esileikkinä.

25. Mihin avaruus loppuu?

Mainoskatkoon.

26. Onko outoa rakastaa Disneyn piirrettyjä?

Kaukorakkaus on ihan ok, mutta aviovuoteen jakaminen alkaa mennä vähän yli.

27. Mitä kirosanaa käytät kaikkein eniten? Vai kiroiletko ollenkaan?

"Rakkaus".

28. Mikä on maailman tärkein kysymys?

"Paljonko maksaa?"

29. Kenen kanssa haluaisit harrastaa seksiä?

Riippuu hinnoista.

30. Millaisessa tilanteessa on hyväksyttävää lyödä poliisia?

Jos on itse se samainen poliisi.

31. Ovatko delfiinit söpöjä?

Johdatteleva kysymys! Minä oikeasti luulin sen olevan täysi-ikäinen.

32. Oletko koskaan puhunut vain päästääksesi ääntä?

Lähinnä sen takia.

33. Tajuatko edes itsekään miten typerältä se kuulostaa?

Se kuulostaa huomattavasti fiksummalta kuin puheeni muuten.

34. Puhutko paljon itseksesi?

Sen verran, että puhelimeni tuuttaa kaikille muilla jatkuvasti varattua.

36. Mitä on tärkeintä boikotoida?

Boikotteja.

37. Inhoatko kastematoja?

Luulen niiden inhoavan minua enemmän.

38. Mille koirarodulle on ominaista sininen kieli?

Riittävästi kuristamalla varmaan mille tahansa.

39. Valehteletko usein?

Vain puhuessani tai kirjoittaessani.

40. Kenelle valehtelit viimeksi jostain asiasta?

Sille, jolle viimeksi puhuin.

41. Hyi sinua, etkö tiennyt, että valehteleminen on rumaa?

Jos valehtelija itse on ruma ja puu kaatuu metsässä yksikseen, onko sillä lopulta väliä?

42. Oletko koskaan tippunut katolta?

En riittävän korkealta.

43. Tuntuuko sinusta joskus, että avaruusoliot ovat yön aikana käyneet ryöstämässä aivosi?

Toki, samalla kun veivät Ferrarin pihastani.

44. Oletko rehellinen itsellesi?

En, koska en ole ikinä luottanut siihen kaveriin.

45. Onko sinun koskaan tehnyt mieli vetää jonkun nalle vessanpytystä?

Ei, mutta sen omistaja kyllä.

46. Miksi blondeja pidetään tyhminä?

Meillä ne pysyvät pitämättäkin. Eikun äh.

47. Kenen opettajan kanssa voisit asua saman katon alla, jos olisi pakko?

Jos hänellä olisi isot munkit, on ihan sama, ketä hän opettaisi.

48. Mikä on pahin syntisi?

Yleisimmin taidan rikkoa käskyä "Älä houri".

49. Oletko luulosairas?

Ainakin on hyvin vahva tuntemus siitä, että minulla on kaikki luulosairauden oireet.

50. Pidätkö maksalaatikosta?

Ystävänä kyllä.

51. Kumpi; Barbie vai Bratz?

Ken tietää.

52. Mikä on hölmöin juttu mitä olet ikinä tehnyt?

Syntyminen.

53. Mikä naisten rinnoissa viehättää miehiä?

Öö...? Mikä niissä ei viehätä miehiä?

54. Kenen kanssa haluaisit mennä naimisiin?

Minun blogissani ei kiroilla.

55. Entäpä kenet tahtoisit työntää parvekkeelta alas?

Itseni.

56. Mikä on elämän tarkoitus?

Aiheuttaa muille enemmän mielipahaa kuin mitä saa itse osakseen.

57. Oletko kuuhullu?

En, vain muu hullu.

59. Onko Suomi hyvä maa? Perustele.

Asteikolla yhdestä kymmeneen sanoisin Suomen saavan arvosanan "Pohjoismaa".

60. Kuka on maailman seksikkäin nainen?

Veikkaisin, ettei ainakaan maailman parrakkain nainen.

61. Entäpä seksikkäin mies?

Kts. ed.

62. Miksi marsuja kutsutaan marsuiksi?

Koska jos niitäkin kutsuttaisiin mursuiksi, häkin ostaminen olisi hämmentävämpää.

63. Ovatko amerikkalaiset tyhmiä?

Kun minut ja prinsessa Victoria noudettaisiin sieltä kartanostamme kymmenen vuoden kuluttua, kummallakaan meillä ei varmaankaan olisi minkäänlaista vastausta tähän.

64. Oletko koskaan kokeillut huispausta?

En muistaakseni, mutta eiköhän sekin selviä seuraavan kerran sukupuolitautiklinikan testeissä.

65. Tiedätkö edes mitä se on?

Jos vastaus menee oikeuden pöytäkirjoihin, minulla ei ole aavistustakaan, mistä puhutaan.

66. Uskotko joulupukkiin?

Eiköhän hän ole ihan yhtä luotettava kuin minäkin. Eli en todellakaan.

67. Onko lohikäärmeitä ollut olemassa?

Tätä teidän täytyy kysyä muilta, sillä itse en tunne lainkaan kalastusta. Veikkaisin, että jos on, syypää niiden katoamiseen on Itämeren happikato.

68. Onko sinulla lyhyt pinna?

Ei suinkaan, mutta on se nyt Saatana, että näistä Perkeleen meemeistäkin tehdään nykyään näin Helvetin pitkiä.

69. Mikä on mielenkiintoisin asia maailmassa?

Kts. kohta 53.

70. Milloin viimeksi kerroit jollekin rakastavasi häntä?

Täytyy tarkistaa kuitista.

71. Oletko koskaan viillellyt itseäsi?

En, mutta harva se viikko sahaan itseni kahtia.

72. Mikä on anteeksiantamattomin teko koko maailmassa?

Kts. vastaus 52.

73. Mitä tekisit, jos joku opettajistasi yrittäisi iskeä sinua?

Iskisin takaisin, ja vyön alle. Paitsi jos kyseessä olisi sen luokan sensei, ettei takaisin olisi enää iskemistä.

74. Onko appelsiinimehu hyvää?

Vodkan kanssa kyllä, varsinkin ilman appelsiinimehua.

75. Jos avaruus on ääretön, niin mistä sen tiedetään olevan ääretön?

Jos se äärettömyys on lähtöoletus, niin menkää kysymään Aristoteleelta. Tai menkää vaikka tupakalle — ihan sama, kunhan jätätte minut rauhaan.

76. Oletko koskaan koettanut työntää päätäsi muurahaispesään?

Riippuu siitä, mistä päästä tässä nyt puhutaan.

77. Missä haluaisit harrastaa seksiä, jos saisit valita paikan?

Jossain muualla kuin unissani.

78. Kuinka vanhana opit lukemaan?

Toivottavasti ennen eläkeikää.

79. Oletko koskaan ajatellut olevasi outo?

Ei ole käynyt mielessäkään — mikä saattaa olla aika outoa.

80. Kuka on maailman turhin julkkis?

Tiukka kisa, jossa jaetaan lähinnä vain jaettuja ykkössijoja.

81. Entäpä tyylikkäin julkkis?

Vähäpukeisin.

82. Oletko koskaan imenyt suoraan maitoa lehmän utareesta?

Sovimme, ettemme puhu siitä julkisesti, joten en kommentoi.

83. Mitä kieliä osaat puhua?

Kuuntelijoiden mielestä en yleensä mitään.

84. Onko Seth Green söpö?

Ehkä taljana takan edessä.

85. Kenen kanssa menisit mieluiten alasti suihkuun?

Miesvankilassa en todennäköisesti kenenkään, jos voisin asiaan vaikuttaa.

86. Millä olennolla on häntä ja sarvet?

Hah. Tiedän, että kysymykset hamsterista ja marsuista yrittävät johtaa harhaan, mutta tiedän silti oikean vastauksen olevan se kohdan 31 delfiini.

87. Kumpi oli ensin; muna vai kana?

Jompikumpi -haukka.

88. Mikä eläin äidistäsi tulee ensimmäisenä mieleen?

Ei ainakaan lepakko.

89. Ovatko mursut kivoja?

Ovat, jolkotellessaan häkeissään pienissä juoksupyörissään.

90. Oletko koskaan uinut järvessä vaatteet päällä?

Kukaan sivusta seurannut tuskin kutsuisi sitä uimiseksi.

91. Tiedätkö, mikä on Runescape?

Tiedän, lääkäri kirjoitti sitä nivusteni ihottumaan.

92. Onko sinulla oma hengaaja joukossasi?

Minulla on kokonainen lauma omia salibändäreitä.

93. Tekeekö mielesi Vaasan Ruispaloja juuston kera?

En tunnusta mitään, elleivät Ruispalot Vaasasta ole täysi-ikäisiä.

94. Oletko henkisesti vai fyysisesti kiero ihminen?

Fyysisesti olen uljaan suoraselkäinen kuin Quasimodo, henkisesti olen paljon terveempi. Oikea vastaus on siis "henkisesti".

95. Miksi Nasse-setä on vihainen?

Minä en tietenkään tiedä siitä pyörän satulan voitelemisesta vaseliinilla mitään, joten ainakaan minulle ei kannata olla mistään syystä.

96. Jos murhaisit jonkun, miten tekisit sen?

Salakavalasti.

97. Uskotko keijuihin?

En todellakaan, ja kerron sen niille aina kohdatessani.

98. Tiesitkö, että joka kerta, kun joku kieltää uskovansa keijuihin, yksi keiju kuolee?

Tiesin, että joka kerta kun ajan humalassa keijujoukkoon maastoautolla, todennäköisesti vähintään yksi keiju kuolee. (Jos ei, toinen kerta yleensä auttaa.)

99. Söisitkö kuolleen Tarantellan, jos saisit vastineeksi 10 000 euroa? (Mieti tarkkaan, oletko varma pystyisitkö siihen)

Sen tiedän, etten söisi 10 000 euroa, jos saisin siitä hyvästä kuolleen tarantellan.

100. Oletko koskaan ennemmin vastannut näin typeriin kysymyksiin?

Töissä joka päivä.

LOPPUKYSYMYKSET:

1. Tykkäätkö roikkua pää alaspäin?

Onhan se vaihtelua pää ylöspäin roikkumiselle.

2. Osaatko murista?

Kun on jonkun nilkka hampaiden välissä, on vaikea äännellä muutenkaan.

3. Onko kaapissasi jo valmiiksi verinen kirves?

Sitä pitää kysyä kaappitontultani.

4. Oletko helpottunut, että tämä gallup loppui?

Onhan se hyvä alku, kun kaikki muu tuntuu vain jatkuvan.

5. Kuinka kauan sinulla kului tämän tekemiseen?

Neljä päivää, yksitoista yötä ja käytetty uunikinnas.

6. Ja olet vielä täysin järjissäsi?

Hek. Tööt.

Somewhere the rainbow ends my dear

2008-07-13T11:33:00.003+03:00

Isä, minä olen tehnyt syntiä. Niin, sitä samaa, ikuista, jatkuvaa syntiä kuin aina ennenkin. Sitä ainoaa syntiä. Minä olen ollut (ja olen) typerä.

Nyt viikonloppuna olen sohvani kangasta reilusti kuluttaen miettinyt, miten oikeastaan elämääni elän. Tulin siihen johtopäätökseen, että minä olen kuin joka toisesta tarinasta tuttu sivuhahmo, joka vain odottaa. Ja odottaa. Tiedättehän te ne tarinoiden tarjoilijattaret jossain sivukylien kuppiloissa, jotka elävät tippien varassa ja joiden ainoa unelma elämässä on se, että jonain päivänä asiakkaaksi tulee joku komea ja rikas adonis, joka kaappaa heidät urheiluautoonsa ja ajaa heidät auringonlaskuun ja onnellisuuteen jossain aivan muualla. Minä olen sellainen hahmo. No, en tosin tarjoilijatar, enkä nyt ihan tarkalleen ottaen edes tarjoilija, ja unelmanikin on enemmän sellaista rikasta, tyhjäpäistä perijätärsorttia, mutta ehkä ymmärrätte, mitä yritän sanoa. (Jos ymmärrätte, niin hyvä. Itse en ole ihan varma, pysynkö enää kärryillä.) Minä olen Hollywoodin liepeillä olevaan kuppilanmurjuun jämähtänyt wannabe-tähti, jolla on oma käsikirjoitus pöytälaatikossa ja hiljakseen hiipuva toive siitä, että joku tulee juuri sellaista minulta vielä joskus kyselemään.

Ehkä ainoa erotus noihin hahmoihin on se, että minulla ei oikeasti ole edes sitä unelmaa. Tiedän toki haluavani asioiden muuttuvan niin, että saan prinsessan ja puoli valtakuntaa ja ikuisen alennuskortin huoltoasemalle ja voin elää elämäni onnellisena loppuun saakka. Ongelma onkin siinä, että minulla ei ole pienintäkään havaintoa, mitä moinen muutos vaatii. Olen toki ollut onnellinen joskus, montakin kertaa, ja elämääni jopa yleisesti varsin tyytyväinen. (Tämä saattaa tulla monelle teistä yllätyksenä, mutta noin on joskus käynyt/ollut. Ei se nyt niin ihmeellistä ole — sataahan sitä joskus sammakoitakin.) Ehkä tuollaisiin hetkiin on liittynyt aika oleellisesti toisten ihmisten läsnäolo. Noista hetkistä olen tietenkin kiitollinen, ja niistä mahdollisesti seuranneen oman onnellisuuteni loppuminen ei todellakaan ole noiden ihmisten syytä vaan omaani.

Kenties tuo riippuvaisuus muiden läsnäolosta on vain ilmentymä siitä, että minusta nyt vain on niin kovin mukavaa jakaa asioita (lukuun ottamatta maallista omaisuuttani, joka on tietysti minun ja vain minun, ruahahaa!). Kyse siis lienee siitä, että asioista nauttiminen ja kärsiminen yhdessä tuntuu parantavan jotakuinkin kaikkia asioita. Lopulta ongelma taitaa kuitenkin olla se, että minulla ei ole (enää) mitään varsinaista tavoitetta, jota tavoittelisin. Pitkään saatoin piiloutua opintojeni taakse ja väittää niiden olevan kovin rasittava, mutta pakollinen taakka, ja oikeasti niiden loppuun saattaminen antoi elämälleni tarkoituksen. Voisin sanoa yrittäväni myös kehittää omaa töihin liittyvää osaamistani aina vain pitemmälle, mikä varmaan pitää osin paikkansakin, mutta loppujen lopuksi minulle ei tunnu olevan kiinnostusta ja jaksamista moiseen, jos ns. jokin muu puuttuu. Minulla on myös yksi aktiviteetti, jonka voisin nimetä ainoaksi varsinaiseksi harrastuksekseni (jos nyt unohdetaan ne musiikin kuuntelut ja elokuvien katselut, joita jokainen terve ja myös valtaosa himmeistä vatipäistä harrastaa), mutta ei siitäkään elämän tarkoitukseksi ole.

Voihan sitä toki elämänsä odotellenkin viettää. Sitten kun on vetänyt överit jonkin pikaruokalan saniteettitiloissa ja makaa kaakeleilla odottaen sirrakuskien tulevan ja pistävän penaaliin, voi valaistuneena viimeisillä voimillaan huokaista, että hitsinpimpula kun eipä vain sitten lopultakaan osunut mitään kohdalle. Minä tosin olen sen verran turhamainen, että haluaisin jotain vähän hohdokkaampaa. Lisäksi muutun jatkuvasti entistä kärsimättömämmäksi ja eläkeiän lähestyessä vääjäämättä vihaan odottamista entistä enemmän. Tänäänkin aamulla olin menossa urhoilemaan yksikseni sopivaan karsinaan, mutta sen portit olivatkin kiinni. Odoteltuani paikalla muutamaa minuuttia yli kymmeneen miettien vaihtoehtoisia paikkoja kirmasin takaisin kotiin yhden mahdollisen vaihtoehdon kautta todetakseni, ettei se ollut vaihtoehto laisinkaan. Netistä sitten luin, että sen kirotun portin olisi pitänyt aueta kymmeneltä, ja se varmaan aukesikin heti lähdettyäni. Jos olisin tuon aikataulun tiennyt, olisin ollut varmaan vartin myöhemmin liikkeellä eikä minun olisi tarvinnut palata kotiini odottamaan... no, jotain. Mitä tahansa.

Jos joku haluaa vaihtaa typeryyteni johonkin muuhun riippuvuuteen, vaikkapa tupakointiin, niin ottakoon yhteyttä. Tuollaisiin pahoihin tapoihin kun on edes jotain hoitokeinoja. Tietysti jos joku tietää typeryyteen tehoavia purukumeja, laastareita tai inhalaattoreita, niin saa vinkata niistäkin (tai lähettää postissa ihan lupaa kysymättä).

P.S. Mikäli tämän blogin outo nimi muuttuu piakkoin muotoon "Itsesäälimonologit", tiedätte tätä samaa vinkumista ja valitusta olevan luvassa vielä rutkasti lisää.

Pikkusormitriptyykki

2008-07-11T10:00:00.002+03:00

Postauksen nimestä tuli nyt aika harhaanjohtava. Tuollaiseksi minä sen kuitenkin jo eilen ehdin päättää, ja kun minä jotain päätän, niin sitten muu maailma saa siihen mukautua. (Jos minä jonain päivänä päätän, että maailma on litteä, sillä hetkellä kannattaa olla sitten kaukana sen reunoista.)

Alkuperäinen ideani oli ottaa pikkusormestani kolme kuvaa, yksi eilen illalla, toinen tänään aamulla ja kolmas tänään illalla. Niistä sadat tai tuhannet ällistyneet lukijani olisivat saaneet seurata, kuinka kalvakan vaalea pienoisraaja alkaa saada punertavanmustan tai purppuran sävyjä.

No, kaksi ensimmäistä kuvaa ehdin jo ottaakin, mutta eihän niistä sävyistä saa juuri minkäänlaista selvää. Tyytynen siis toteamaan, että elämääni on lopultakin ilmestynyt edes jonkinlaista väriä, vaikka sitten vain yhden tai kahden nivelen kohdalle.

Töihin päästyäni tuo sormi on alkanut jopa taipua hieman. Toipuminen (joko aito tai valheellinen) on siis alkanut nopeammin kuin oletin. Ei tuo eilenkään hirveän kipeä ollut, mutta kun se urhoillessa osumaa otti, kanssaurhoilija irvisteli kolmenkymmenen metrin päässä ja sanoi kuulleensa, että nyt napsahti (kerrankin muualla kuin päässä). Ei kai se sitten ihan terve ole. (Siis sormi. Kanssaurhoilija saattaa olla.)

Sana (tai jotain muuta) viikonvaihteeksi

2008-07-10T09:39:00.005+03:00

Pahoittelen kovasti aiempaa synkistelyäni. En tiedä, mistä ja miten moinen roska pääsi läpi nettiin. Mikä lie tietoliikenneongelma...

Moisen ilmiön vastapainoksi ja yleiseksi ilmanraikastajaksi ajattelin "ilahduttaa" teitä jollain, minkä löysin (tai joka itse asiassa minulle oikein kädestä pitäen näytettiin, mutta mitäs pienistä yksityiskohdista) viime viikolla.

(via, via, via)

Hate to Feel

2008-07-09T10:53:00.003+03:00

Sen odottamisen suhteen olin (jälleen) oikeassa. Uutiset olivat erittäin huonoja ja epämieluisia. Jos positiivisesti haluaa ajatella, niin ne olisivat kyllä voineet olla vielä asteen huonompia, mutta en minä tätä ihan voittona pitäisi.

Nyt on aivan Helvetin paha ja kelvoton olo. Heinäkuut eivät selvästikään ole minun kuukausiani.

I Will Follow You into the Dark

2008-07-08T22:13:00.003+03:00

Mielessäni on pyörinyt jo jonkin aikaa tarina Orfeuksesta ja Eurydikestä. Tarinan mieleen palauttaneita syitä on monia (eikä tuo tarina synkässä kauneudessaan ikinä päästäni ole poistunutkaan sen jälkeen kun sen ensimmäisen kerran luin), mutta viime päivien tapahtumien takia minun piti lopulta etsiä tarina käsiini kirjahyllystäni löytyvänä Sandman-sovituksena. (Jos ette tiedä, mitä tarinassa tapahtuu, lukekaa tuon ensimmäisen linkin takaa. Sieltä löytyy aika kompakti tiivistelmä.)

Täytyy sanoa, että kertomus on yhä yhtä lumoava kuin ensimmäisen kerran luettuna, vaikka tuon mainitun version kuvitus onkin minusta aika mitäänsanomatonta (tai jos nyt sanotaan ihan suoraan, että huonoa). En tiedä, olenko kieroutunut tuntiessani suunnatonta viehtymystä tuollaisten surullisten tarinoiden edessä, mutta ainakin rakastan sitä siirappia ja symboliikkaa (kavereiden kesken vain "S & S"), joita tuonkin lehden sivuilta okulaareihini ja käsilleni tihkui. Joskus tosin pistää tosissaan miettimään, kiehtooko minua rakkauteen ja muuhun kuvottavaan ällösöpöilyyn liittyvä dramatiikka enemmän kuin nuo ilmiöt itsessään. (Tästä päästäisiinkin kätevästi filosofisiin kysymyksiin noiden ilmiöiden perimmäisestä luonteesta, mutta moinen pohdinta jääköön — yhä — rasittaville, omahyväisille m*lkuille, jotka sen paremmin hallitsevat.) Mikäli niin on, pääni kaipaisi varmaan pientä hienosäätöä (mitä se nyt toki kaipaa muutenkin —blog.huom.). Se saattaisi myös selittää historiastani aika monia tapahtumia, joista en voi olla kovinkaan ylpeä.

P.S. Esimerkkinä sattuman oudosta huumorintajusta mainittakoon, että tuon julkaisusarjan oikeaa osaa hyllystä etsiessäni silmiini pisti erikoinen (feminiiniseen intiimihygieniaan liittyvä) kirjanmerkki, joka oli jäänyt yhden kirjasen väliin niitä viimeksi lukeneelta ihmiseltä. Se oli vieläpä juuri oikean kirjasen välissä, minkä tosin huomasin vasta kahlattuani puolet noista kymmenestä nivaskasta läpi. Tuo löytö sai minut kyllä hymyilemään, mikä olikin ensimmäinen kerta tänään, kun moinen onnistui; tuli nimittäin mieleen, että ehkä oli lopulta ihan hyvä, että se olin minä, joka sen kirjan välistä löysi.

(Kuva: Gustave Moreau: Orpheus)

There's no comfort in the waiting room

2008-07-06T10:31:00.004+03:00

Harrastin hiljattain itseilmaisua odottelun rasittavuudesta. Keskityin kuitenkin lähinnä jonottamiseen tai seisomiseen bussipysäkeillä tai treffipaikoilla. Niiden lisäksi on kuitenkin olemassa yksi merkittävä odottelun alalaji. Kyseessä lienee niistä vieläpä se kaikkein ärsyttävin ja raskain: yhteydenoton tai uutisten odottelu.

Osaltaan se johtuu siitä, että jos odottaa tärkeitä uutisia, oma keskittymiskyky on melko alhainen eikä siis oikein voi tehdä mitään muuta kuin odottaa. Lähes kaikki omat toiminnot (kuten esimerkiksi tällaisten täytekirjoitusten kirjoittaminen blogiin — vaikka eihän tässä kirjoituksessa toki ole mitään omakohtaista tilannetta taustalla) ovat vain ajan tappamista, kun odottaa tuota ulkoa tulevaa syötettä. Ja odottaa. Ja odottaa. Ja... (no, tajusitte varmaan jo).

Sitä paitsi moinen odottelu tuntuu noudattavan sitä kaavaa, että mitä enemmän ja kauemmin niitä uutisia odottaa, sitä huonompia ne ovat.

(Death Cab For Cutie: What Sarah Said)

Dead and Bloated

2008-07-04T22:06:00.001+03:00

Eräs kesän ns. isoimpia juttuja minun osaltani on takana, ja olen vielä hengissä. Hengissä pysyminen ei tuottanut kovin suuria ongelmia, mutta välillä meinasivat käämit kyllä palaa ja pelihousujen puntit riekaloitua. Tiivistyksenä täytyy ehkä vain sanoa, että minulla on kovin erilainen tyyli tehdä joitain asioita kuin muutamilla muilla ihmisillä. Ehkä kyse on vain siitä, että minä kittaan kepardia pullollisen (tai kaksi) siinä, missä muilta menee korillinen (tai kaksi).

Samalla ympäripyöreyden tasolla voisin tässä maalailla muista kuulumisistani edessä olevia ikuisuusprojekteja oman kämpän suhteen, mutta en viitsi, kun ne alkavat kuitenkin vain masentaa. Niiden sijasta mainitsen siis vain yhden edessä olevan melko lailla pakollisen tilaisuuden, joka toisaalta on minulle vähintään siedettävän mieluinen. Lisäksi on kovat odotukset muidenlaisten tilaisuuksien määrän kasvusta, mutta se kasvu ei tunnu nopeudessaan jäljittelevän ainakaan rairuohoa. Sammalta ehkä. Vai kasvaako sammal hitaasti? Onko sillä merkitystä? Onko millään? Olenko ihan terve?

(Tässä välissä iski pieni metabloggauksellinen hetki, jonka ajan mietin, mitä hittoa oikein kirjoitan ja — ennen kaikkea — miksi.)

Minä taidan nyt ottaa pizzan uunista ja painua katsomaan Kovaa laakia taikalaatikosta.

For What It's Worth

2008-06-29T23:37:00.018+03:00

Tässä hiljattain erään poliittisen ja ehkä muunkinlaisen elimen eräät edustajat pohtivat erään verkossa tapahtuvan ilmaisumuodon ilmentymien jonkinlaista "hallintaa". Ideana oli mm. se, että kyseisen elimen jokin alielin voisi arvostella noita ilmentymiä ja sitten kertoa tyhmemmille, mitkä niistä ovat hyviä ja missä on vain vääriä mielipiteitä.

Ihan puhtaasta kunnioituksesta moisen ajatuksen erinomaisuutta ja nerokkuutta kohtaan ajattelin säästää tuon poliittisen el(ä)imen jonkin alielimen vaivaa ja tehdä jo valmiiksi yhden merkin, jolla ne parhaat ilmaisumuodon ilmentymät voi sitten erottaa akanoista. (Värit ja muu symboliikka on toki täysin satunnaisesti valittu.)

Saa käyttää ja muokata vapaasti.

(Jälkimmäisessä pitäisi olla läpinäkyvä tausta, mutta eräälle bloggauspalvelulle moinen kummastus on liian vaikea jippo, joten se on muuttanut taustan valkoiseksi.)

(Muokkaus: tein kuvista uudet versiot, joissa aiemmin pienessä simassa hieman paikaltaan eksynyt tähti on nyt laitettu ruotuun ja nuhdeltu. Samalla sen jälkimmäisen läpinäkyvyyskin meni jakeluun.)

A Short Term Effect

2008-06-25T20:34:00.003+03:00

Alcinoe naputteli verkkoharhailijoiden näkimille omia kokemuksiaan jonottamisen syvimmästä olemuksesta. Sen sijaan, että olisin hourinut tuntikausia tuon kirjoituksen kommenttilaatikossa, päätin sivuta aihetta täällä omin voimin. (Tämän metaosuuden jälkeen voimmekin pitää mainostauon. Painukaa jääkaapille siellä.)

Mitä itse jonottamiseen tulee, minä jaan Alcciksen pyhän vihan etuilijoita kohtaan. Pelihousuni palavat ja hihani repeävät yleensäkin kaikenlaisen epäoikeudenmukaisuuden ja ahneen itsekkyyden edessä (tai takana tai sivuilla) (paitsi jos minä itse saan siitä hyötyä, tietysti), eikä jonossa etuilu ole poikkeus. Tämä pätee niin kahdella jalalla seisten kuin uskollisen peltilehmäni sisällä — joskin jälkimmäisessä tapauksessa todennäköisesti ilmaisen tuohtumukseni aika paljon äänekkäämmin, kun sen etenemisestä itsekkään idiootin korviin ei ole juurikaan pelkoa. (Oikeudenmukainen saatan olla, rohkeudesta en puhunut mitään.)

En pahemmin pidä odottelusta yleensäkään. Ei minulla toki tarvitse välttämättä olla aina mitään tähdellistä tekemistä tai ohjelmaa, toisin kuin kärsimättömällä pullamössönuorisolla, joiden keskittymiskyky ei riitä edes... Mistäs minä taas puhuinkaan? Niin, siitä odottamisesta. Jos en odota mitään tapahtuvaksi, lorvailu saattaa olla ihan mukavaakin. Vaan jos olen matkalla jonnekin tai odotan esimerkiksi toista ihmistä tapaamiseen, saattaa odottelu tuntua rasittavalta.

Esimerkiksi työmatkojen kanssa on käynyt useamman kerran niin, että joku bussi on jättänyt tulematta tai ajanut pysäkin ohi etuajassa (sillä minähän en myöhästele vaan vika on aina muissa). Sen sijaan, että odottaisin pysäkillä vartin seuraavaa bussia, kuljen mieluummin muin välinein kohteeseeni, vaikka sitten olisin lopulta viisi minuuttia myöhemmin perillä kuin sen seuraavan bussin kanssa. En vain jaksa jäädä pysäkille kaivamaan nasaalisia hengitysteitäni, jos vaihtoehto on tuijottaa lattiaa hieman kiertoteitäkin kulkevassa ajoneuvossa.

Koska olen kyömsuoraselkäinen ja rehti nuorimies (no, mies nyt ainak... äh, unohtakaa koko juttu), odottelen sovitulla tapaamispaikalla kuitenkin mieluummin kuin annan toisen osapuolen odottaa. Periaatteessa se on kai hyvä juttu. Toisaalta siinä on se ongelma, että jos seison keskellä satavia sammakoita vartin ennen sovittua tapaamisaikaa ja pienet murmelit syövät varpaitani yms. pientä ikävää, saattaa yleensä iloinen ja pirtsakka mielialani hieman nuupahtaa (hieno sana, eikö?) ennen toisen ilmaantumista paikalle. Tapaaminen ei välttämättä ala sitten ihan parhaissa merkeissä, jos on ottanut pohjiksi hieman nyrpääntymistä (toinen hieno — ja varmaan ihan oma — sana, eikö?).

Tosin toisen ihmisen odottelu ei suinkaan ole yhtä ikävää kuin oharit (pienellä kirjoitettuna), ja yleensä valitsen seurani niin, että myöhässäkin saapuminen on odottelun ikävystymisen pois pyyhkäisevä katharsis.

(Kuva: Édouard Manet: L'Homme mort)

Liikkuvan kuvan meemi

2008-06-21T14:15:00.002+03:00

Elokuvien ystävänä tai ainakin tuttavana innostuin Alcinoen aloittamasta ja Tiinan jatkamasta meemistä. Yllättäen sen jatkamisen ongelmaksi ei muodostunutkaan motivaation vaan sopivan samaistumisen kohteen puute.

Ensimmäisenä mieleen tuli pätkä, johon samaistun kovasti niin fyysisten kuin järjenjuoksullistenkin ulottuvuuksieni puolesta.

Tuota ajatusta seurasi välittömästi kuitenkin toinen (ehkä ihan aavistuksen verran vakavampi) vaihtoehto, joka toisaalta sopii elämääni monin tavoin kuin miekka mahaan, mutta toisaalta ei voisi olla siitä monessakin mielessä yhtään kauempana.

Näiden mielessäni perintöprinsessoiksi jäävien lainausten jälkeen jäin pohtimaan, mikä olisikaan se elokuvahistorian hetkinen, joka summaisi minut kätevästi minuuttiin tai kahteen. Muutama kohtaus viipyili mielessäni, mutta nekin piti oikein kaivamalla kaivaa onton pääkoppani syövereistä, eivätkä ne siltikään tuntuneet olevan yhtä osuvia kuin tuo Vaarallisten suhteiden todennäköisesti parhaasta filmatisoinnista lainattu herkkä otos.

Jos siis haluaisin lopullisen voittajan nimetä, sen täytyisi olla noista kahdesta jälkimmäinen. Kelvatkoon siis paremman puutteessa.

In-Between Days

2008-06-14T21:12:00.003+03:00

Nyt ei ole juuri lainkaan kansalaisjuornalistinen olo. Kirjallinen inspiraatio antaa odottaa itseään (kuten se on tehnyt viimeiset kolmekymmentä vuotta), eikä absinttikaan oikein enää maistu. Blogini päätoimittaja uhkaa kuitenkin perua jaloviikirjoituspalkkiotoimitukseni, jos en edesauta osaltani Internetin täyttymistä. Siispä väännetään tikusta ja takusta aisaa.

Päällimmäisenä ilmiönä eloni taipaleella tuntuu tällä hetkellä olevan aikataululliset yhteensovitusongelmat. Näitä on ilmennyt kahdessa eri tapauksessa, mutta molemmissa onneksi jonkinlainen ratkaisu on jo löytynyt. Tosin toisessa tapauksessa löytynyt ajankohta on melkein liian aikaisin, toisessa puolestaan ehdottomasti aivan liian myöhään. Keskiarvoon voinen kuitenkin sitten olla tyytyväinen.

Eräs aikatauluihinkin vaikuttanut tila on toisaalta nyt lopultakin muuttunut koko lailla pysyvästi. (Ei ihme, jos postaukset kasvavat kuin pavunvarsi, jos käytän lauseissani näin reilusti täytesanoja. -polk. turh. huom.) Pelkoni erään lipaston laadukkuudesta (eli sen puutteesta ("sen" = laadukkuuden, eikä suinkaan minkään irstaan)) on osoittautunut todeksi ja pimeän opintoputken päästä näytetään valoa jopa minun kaltaisilleni. Näin jäivät villit tieteen poikamiesvuoteni taakse ja pöydän jalan alla koreilevat korkeakyldyrellin hamsterin paperit. Ilmeisesti niin matalia rimoja on sittenkin olemassa, etten edes minä niiden ali mahdu.

Negatiivisten saavutusten puolelta mainittakoon bravuurini, eli niskani saaminen vihlovan kipeäksi taloyhtiössämme eilisaamuna olleen lämpimän veden jakelukatkon takia. Joskus sitä suorastaan itsekin yllättyy kaikesta, mitä osaa ja minkä seurauksena. Onpahan jotain, millä täyttää CV.

Houston, hankkikaa oikeita ongelmia.

Folsom Prison Blues

2008-06-04T14:15:00.001+03:00

Eräs ystäväni alkoi pohtia, pitäisikö yhdeltä ihmissukupuolelta poistaa esimerkiksi äänioikeus kokonaan, kun kyseisessä sukupuolessa (tai sen edustajissa) vaikuttaa olevan jotain perustavanlaatuista vikaa. Tämän varsin seksistisen ajatuksen taustalla oli kuonalehdestä luettu juttu, jonka mukaan Itävallan tämän hetken suurin antisankari saa vankilaan rakkauskirjeitä naisilta.

Jos nyt unohdetaan provosoiva sukupuoliyleistys, jää jäljelle kyllä yhä huoli kirjeiden lähettäjien mielenlaadusta. Itselläni ei ole minkäänlaista lääketieteellistä koulutusta (ellei mukaan lasketa päiväunien gynekologisia kenttätutkimuksia) tai muunkaanlaista pätevyyttä arvioida kenenkään mielenterveyden tilaa, mutta tavallisen kuolaavaisen äänellä minun on ihmeteltävä, voiko noilla ihmisillä olla kaikki palikat tallella.

Rikollisen itsensä selitykset ovat toki jo itsessään surullisia ja pelottaviakin, mutta enemmän minua karmaisee se, että joku muu(kin) ne uskoo ja vielä miestä niiden takia ihailee. On aika pysäyttävää yrittää miettiä, mitä ihmisen omassa elämässä on täytynyt tapahtua, että moiseen symppaukseen taipuu. Vaikka empatiakykyä kovasti arvostankin, tässä ei nyt liene kyse ainakaan pelkästään säälistä.

Tiedän toki, että ilmiö on aika yleinen (ja valitettavasti juuri tiettyyn suuntaan sukupuolien kannalta ilmenevänä, minkä takia tavallaan ymmärrän ystäväni reaktiota hitusen). Silti se jaksaa joka kerran ihmetyttää uudestaan.

High Hopes

2008-06-02T13:51:00.001+03:00

Joskus on suorastaan mukava tuntea hetkinen toivoa normaalin (varsin erilaatuisen) tunnekirjoni sijaan. Harmi vain, että aiemmin esittämäni UTR-analyysi on osoittautunut yhä kivuliaan paikkansapitäväksi sen(kin) määritelmän osalta.

Minulla on suorastaan eriskummallinen tapa antaa avaimet omaan onneeni muiden käsiin, joskus jopa ihan kirjaimellisesti. Ja aika ei koskaan ole niin pitkää kuin odottaessa, että se tuottaisi jotakin. Varsinkin, kun ei tuota, ja odottamista saa jatkaa sitten seuraavaan moiseen yrittämiseen saakka — mikä minun tapauksessani tarkoittaa muutaman vuoden vuoroväliä.

Eipä se toki toisten vika ole, jos minä tyrkytän heille pyytämättä vastuun omasta ilostani ja riemustani. Kun ensin jätän sopivasti lukuisat mahdolliset tilaisuuteni käyttämättä ja sitten viimeisenä oljenkortena heitän pallon heille (mikä sinänsä on kyllä jo enemmän riskinottoa kuin mitä yleensä saan aikaiseksi), ei oikein voine syyttää muita kuin itseään. Siinä onkin sellainen kaveri, joka alkaa pikkuhiljaa käydä hermoilleni. Tekisi mieleni antaa sille ympäri korvia, jos vain notkeus riittäisi.

Lopulta kaikki taitaa olla kiinni siitä, että jos ylipäänsä itse toimii, toimii liian myöhään. Taitaisi tehdä ihan hyvää nauttia muutama annos rohkeutta (ei tosin nesteen muodossa, niin kuin kovin monet tuntuvat tekevän) ja sitä myöten hieman itseluottamusta. Tulee jotenkin mieleen vieraskielinen sanonta: "Whether you believe you can or believe you can't, you're probably right." No, onhan se kuitenkin kiva olla edes oikeassa.

I'm on Standby

2008-05-25T13:05:00.002+03:00

Bye...
I'm on standby
out of order or sort of unaligned
powered down for redesign
bye bye...
I'm on standby
according to the work order
that you signed
I'll be down for some time...
I'll be down for some time

(Grandaddy: I'm on Standby)

Minä ajattelin pitää tämän blogin puolella nyt vähintään viikon kirjoitustauon. Eipä se siinä mielessä mikään erityinen ilmoitusasia olisi, että olen minä ollut hiljaa pitempäänkin ihan varoittamatta. Uskon kuitenkin asian näin lupauksen muotoon kirjanneena pitäväni siitä itse helpommin kiinni.

I Wanna Be Adored

2008-05-22T16:51:00.004+03:00

Tänään aamulla bussiin noustessani samalta pysäkiltä kiipesi kyytiin eräs mies. (Tämä ei ole itsessään vielä kovinkaan merkittävää, ja sitä on havaittu tapahtuneen aiemminkin.) Hän juuttui kuljettajan viereen kysymään, josko eräs ns. yleinen rakennus on kadun päässä, jonne bussi reitillään kulkee ennen kääntymistään autuaammille liikennemaille. Kuljettajan jäätyä miettimään asiaa minulla ehti — kerrankin — raksuttaa päässäni sen verran, että tiesin oikean vastauksen; miehen pitäisi kulkea kaksi pysäkinväliä, ja rakennus olisi jo käsien ulottuvilla (olettaen, että sattuu omistamaan muutamakymmenmetriset mutanttikädet). Ennen kuin ehdin suoltaa tietämystäni maailmaan, kuljettaja kuitenkin jo vastasi epävarman myöntävästi ja mies vaikutti kuulemaansa tyytyväiseltä, joten tein niin kuin kunnon kaupunkilaisen pitää: pidin pääni kiinni, välitin vain omista asioistani ja painuin lähelle bussin raggariosastoa istumaan.

Bussin pysähtyessä seuraavalla pysäkillä nostin katseeni avaamastani kirjasta kohti bussin keskiovia, ja ehdin juuri sopivasti todistaa okulaareillani, kuinka kyseinen mies astui ulos bussista ja jämähti pysäkille tähyilemään etsimäänsä rakennusta. Mietin, ehtisinkö vielä viittilöidä hänet takaisin bussiin, mutta tajusin sen liian myöhäiseksi. Se oli tietysti sikäli ihan hyvä asia, että viittilöidessäni olisin varmasti näyttänyt (jopa normaalia enemmän -blog. huom.) täydeltä idiootilta, ja sehän lienee pahin kohtalo, joka voi pienen ihmisen kohdalle osua.

Sitten iski harmitus. Jos olisin avannut suuni bussiin ryömiessäni, olisin nanosekunnin vaivalla säästänyt tuolta miespololta parin sadan metrin kävelymatkan kauniissa auringonpaisteessa ja raittiissa (no, lähes) ulkoilmassa. Vaikka harmituksen oireet eivät ilmenneet hiusten repimisenä tai muuten havaittavana normaalina toimintana, sisälläni kuohui. Olinhan jo ollut puolittain valmis neuvomaan tuota pyhiinvaeltajaa, ja sitten jättänyt sen tekemättä. Ja tässä oli tulos: miehen aamu oli varmasti pilalla, ja marssiessaan oikean pysäkin ohi kohteeseensa hän varmaan itsekin harmistui. Ties vaikka olisi vihaistuksissaan teurastanut koko talon väen hihastaan kaivamallaan muovilusikalla.

Jonkinlainen harmitus jatkui lähes koko lopputyömatkani ajan. (Joka tarkoittaa noin kymmentä riipivän pitkää minuuttia.) Siinä moottorivossikassa istuessani mieleen hiipi kuitenkin myös kevyt valaistumisen tuntu, kun pohdin omaa reaktiotani.

Joskus nuorena ja naiivina kuvittelin olevani kiltti ja empaattinen ihminen, kun pyrin auttamaan muita näennäisen alrtr... arltui... pyyteettömästi, kaipaamatta muuta kuin omaa hyvää oloa ja ehkä kiitoksen, jolla kuulemma saa pidettyä kissojakin hengissä. Nyt pitkän iän ja elämän viisastuttamana ymmärrän, että lopulta tuollainen muka-kiltti empaattisuus on pelkästään egoistista.

Se lienee itsestäänselvää, että pyyteettömiä tekoja ei ole olemassakaan, sillä lopulta jokainen meistä on pelkästään itsekäs k*sipää. Hyvät teot teemme vain silittääksemme omaatuntoamme myötäkarvaan, jotta voimme sitten hyvillä mielin palkita itsemme ostamalla sen sademetsää ja villikaneja tuhoavan kaupunkimaasturin, johon meillä ei olisi edes varaa. Tämä on jo niin tyhjäksi keskusteltu aihe, etten jaksa näytellä älykköä paasaamalla siitä lisää käyttäen idioottimaisia sivistyssanoja.

Sen lisäksi auttamisessa on nimittäin pohjalla toinenkin ikävä piirre, eli jo mainitsemani egoistisuus. Eikö nimittäin ole aika itsekästä olettaa, että maailma ei pysyisi radallaan ilman omia "hyviä" tekoja? Ja että esimerkiksi bussissa muutaman sanan sanomalla pelastaisi maailman kuin ohimennen? Moiset luulot lienevät lähinnä oireita jonkinlaisesta supersankarikompleksista. Kenenkään ei kannata käytöksellään tunnustaa kärsivänsä moisesta, joten on parasta jatkaa hyväksi havaitulla tiellä ja istua hiljaa, tapittaen eteenpäin kuin Naurusaarten kivipatsas. Puhua saa, mutta vain tutuille, ja heillekin mielellään vain puhuteltaessa.

Kun siis seuraavan kerran päätätte lähteä heikoille jäille pilkkimään ja putoatte ns. raikkaaseen veteen pulikoimaan, on turha odottaa minua paikalle naskaleiden kanssa. En ole nimittäin enää niin itsekäs, että moisella tempauksella rupeaisin kiillottamaan omaa egoani.

Voitte toki olla tästä asiasta eri mieltä, mutta turhaan. Tämä on nimittäin totuus. (Todistus sivuutetaan triviaalina.)

Yö päivää keinuttaa

2008-05-20T22:12:00.005+03:00

Viime yönä minut valtasi halu leikkiä konsulttia. (Uskon, että jokainen meistä kokee samanlaisia tunteita viikoittain.) Perinteisen ja tylsän SWOT-nelikentän sijasta päätin olla luova ja tein mieleen putkahtaneen UTR-analyysin (nimen keksin ihan itse, ja siltä se kieltämättä näyttääkin). Toisin sanoen otin kolme erinäisestä asiayhteydestä tuttua käsitettä ja mietin, miten minä ne ymmärrän. Alla huolellisen ja pitkälti kolmatta minuuttia kestäneen pohdinnan tulos. Etukäteen käsittelytapaa mitenkään rajaamatta päädyin näemmä kuvailemaan asiat yhdellä virkkeellä kunkin.

Usko... siirtää todellakin vuoria — valitettavan usein kasaten ne järjen äänen päälle.

Toivo... on väistämättömän siirtämistä epätoivon vallassa ja aivan yhtä hyödyllistä kuin tekohengityksen antaminen meren pohjasta nostetulle kivelle.

Rakkaus... on vakava ja armoton, uhrinsa mielenterveyden raateleva sairaus, johon ainoa tunnettu lääke on todellisuus.

Noin. Nyt on jotenkin puhdistunut ja kotoinen olo. Jos teillä tylsä on, niin kädet yht... eikun repikää vaikka meemiksi. Tai vaikka huoneentauluksi.

(Katso, äiti! Osaan kirjoittaa myös postauksia, jotka ovat Dostojevskin töitä lyhyempiä. Ja vielä ilman käsiä! (Melkein.))

Animal Instict

2008-05-18T21:35:00.005+03:00

Tiina esitti — ehkä lähinnä retorisen — kysymyksen: "[M]ikä niissä naisten rinnoissa on niin ihmeellistä?" En voi tietenkään edes yrittää vastata kuin omasta kuolaavasta puolestani, ja sitäkään en varmaankaan osaa tehdä. Mutta yrittänyttä ei laiteta, joten kauan kaivatun selibaatin toivossa (kyllä, se oli vitsi) voin yrittää.

Ehkä yksioikoisin selitys olisi väittää, että tuntematon ja mystinen kiehtoo jokaista yksinkertaista mieltä. Miesten tapauksessa tämä tarkoittaisi sellaisia fyysisiä piirteitä, joita heillä itsellään ei ole. Ihan näin helpolla ei tätä tapausta voine kuitenkaan siirtää selvitettyjen mappiin ja lähteä donitsille lähikuppilaan. Tämä selitys ei nimittäin tunnu pätevän samalla tavalla aivan kaikkiin piirteisiin. Esimerkiksi minä kuolaan naisilla myös pitkiä hiuksia, vaikka itsekin voisin kupoliini sellaiset kasvattaa. On minulla joskus hamassa nuoruudessa nykyistä pitemmät hiukset ollutkin, enkä silloinkaan unelmoinut sellaisista naisilla yhtään vähempää. (Sitä voi tietysti pohtia, kuolaisivatko miehet naisten rintoja yhtä paljon, jos heillä sellaiset olisi mahdollisuus itselleen hankkia, mutta se lienee mahdottomuudessaan aika turhaa pohdintaa. Vaikka ehkä miehet voisivatkin periaatteessa poiketa kirurgilla hankkimassa itselleen teennäisulokkeita, joita saisivat vapaasti kuolata ja hiplata.)

Todennäköisempi selitys voisi olla se, että nuo naisille yleisesti ominaiset piirteet alleviivaavat heidän naisellisuuttaan, ja miestenhän nyt vain kuuluu metsästää ja tavoitella kaksijalkaisia ja ajatella heitä taukoamatta kaiken muun kustannuksella. Ja sitä me tunnumme tekevän antaumuksella (pahimmillaan laista piittaamatta). Tällaisiin perinteisiin kuolausarvoihin saattaisi viitata myös se, että monet miehet (mitenkään itseeni viittaamatta) tuntuvat innostuvan myös jo mainituista pitkistä kutreista, hameista, korkokengistä ja silmämeikistä (jota nykyään myös jotkut arveluttavat rokkarihampuusit käyttävät periaatteessa maskuliinisesta sukupuolestaan huolimatta — ei minun nuoruudessani vain sellaista...) tai ylipäänsä mistä tahansa, mikä viittaisi naispuoleisen henkilön läsnäoloon edes saman läänin alueella. Jos haluaisin kuulostaa yhtään analyyttisemmalta, voisin väittää tällaista kuolaamista vaikka jonkinlaiseen symboliikkaan perustuvaksi.

Jos epätoivoisesti haluaisi selittää asiaa muuten kuin biologian riemuvoitolla putkiaivoisista karvanaamoista, voisi tietysti väittää miesten vain arvostavan naiskehon esteettistä kauneutta. Joissain tilanteissa moisella puolustuksella varmaan voikin pelastaa miesten (innostuksesta vääristyneet) kasvot. Valitettavasti moinen teoria ei selitä sitä, miksi naamalle vääntyy himokas virne jo silloin, kun tietyistä ruumiinosista edes puhutaan niitä näkemättä. Miesten (visuaalista) mielikuvitusta ei näissä asioissa tosin kannata sitäkään aliarvioida.

Vaikka olisi vastuun pakoilua väittää oman yksiraiteisen ajattelun johtuvan merkittävissä osin muiden puheista, myös verbaalisilla ärsykkeillä on oma osansa pienten harmaiden aivosolujen (vähäisessä) liikehdinnässä. Enkä tarkoita, että kukaan kaunopuheinen lyyrikko taivuttelisi esimerkiksi minua juonikkaasti tuijottelemaan toisten ihmisten ruumiinosia vastoin tahtoani (vaikka epäilemättä sekin voisi onnistua). Päinvastoin, jopa paheksuva ja kieltävä kehotus voi heittää heikon mielen ojasta allikon kautta pohjattomaan suohon. Tiedättehän, "Älä missään nimessä ajattele vaaleanpunaista elefanttia" jne. (Jos joku nainen ei tähän usko, hän voi kokeilla joskus vaikka lounaspöydän miesseurassa ohimennen tokaista vaikka viattomasti "Minusta tuntuu, että rintani ovat kasvaneet, kun ne eivät millään meinaa pysyä liiveissä" ja seurata, kuinka siveät miehet tapittavat sen jälkeen sitkeästi pitkin seiniä ja muut tähyilevät häpeilemättä sisään puhujan kaula-aukosta.) Ja tätä aihettahan ei voi nykyään missään — ainakaan oman kodin ulkopuolella — välttää. Mikäli ihmisillä oikeasti olisi omat aivot ja kykyä päättää teoistaan, esimerkiksi naisten maitorauhasten tuijottamista ei tarvitsisi täysin kyseenalaistamatta pitää ainoana mahdollisena käyttäytymismallina, vaikka kuonalehdet sitä sellaisena tyrkyttäisivät.

Tosin niin kauan kuin maailman mattinykäsistä hehkuttavat lehdet myyvät platinaa, ei ehkä kannata olla liian toiveikas niiden aivojen suhteen.

(Kuva: tuntematon: Gabrielle d'Estrées and One of Her Sisters)

It Used to Be Me

2008-05-18T00:08:00.003+03:00

Pakollisena tukanleikkuuraporttina kerrottakoon, että tänään piristin elämääni aluksi maallisen mammonan muodossa. Oma olo on toki voideltu, mutta muovikorttini taitaa itkeä verta.

Mielenkiintoisempana aktiviteettina koin kuitenkin sen, että tartuin pitkästä aikaa kynään ja paperiin muuten kuin kirjoittamismielessä. Tuloksena syntyi aika pitkälle viety luonnos, joka on tehty ystävän pyynnöstä ja jää nyt odottamaan hänen palautettaan. Eipä sillä lopulta ole juurikaan edes merkitystä, vaikka hän sen arvioisi täysin aliarvoiseksi tuubaksi. Kunhan ei nyt niin surkea tekele ole, että hän pistää välit poikki kokonaan.

Mullistavan tästä teosta tekee se, että en muista istuneeni lähes kymmeneen vuoteen kynän ja paperin kanssa kunnolla alas ja piirtäneeni muuta kuin kirkkoveneitä tenttipapereihin. Muutos menneeseen on ollut melkoinen, sillä alle parikymppisenä en juurikaan istahtanut telkkarin eteen ilman tuota kombinaatiota (siis kynää ja paperia, ei tenttipaperia ja kirkkoveneitä). En minä aina mitään järkevää tai edes typerää saanut aikaan, mutta varustuksen kantaminen jakkaran viereen oli enemmän sääntö kuin poikkeus. Itse asiassa se oli jotakuinkin sääntö, josta ei ollut poikkeuksia.

Kun oma ajankäyttö on nyt sattuneesta syystä hieman vapautunut, on tarkoituksena ollut opetella hieman uusia asioita. Niiden lisäksi olisi varmaan aika hyvä idea palauttaa mieleen vanhoja hyviä tapoja, jotka ovat tässä viime vuosien aikana päässeet unohtumaan.

Vapaapäivä on edennyt muutenkin miellyttävästi. En ole mikään erityisen intohimoinen epävirallisen kansallisurheilumme ystävä, mutta erityisesti länsinaapuria vastaan käytävät ottelut houkuttelevat usein taikalaatikon eteen. Ilta ei alkanut huuhkajammin, kun mömmöm-kisoissa pirteästi esiintynyt "Pipari" pisti pikkumustan ensimmäisenä pömpeliin. (Jos olisin tuossa virkkeessä maininnut vielä ylämummon, olisin varmaan kuulostanut ihan pätevältä kiekkoasiantuntijalta.) (Ja tässä proosaa väkertäessäni sama mies ehti yli-inhimillisiin suorituksiinsa jo toistamiseen.)

Glorious Liberation of the People's Technocratic Republic of Vinnland

2008-05-15T23:09:00.002+03:00

Tänään on teemapäivä, jona pitäisi sanoa jotain henkevää ihmisoikeuksista. Erään kirjoituksen ja sen kommenttien innoittamana aloin itsekin pohtia, kuinka ihmisoikeudet näyttäytyvät lähiympäristössä maailman kurjimpien kolkkien sijasta. Itse pidän esimerkiksi Guantanamon kidutvankileiriä erään länsimaisen valtion häpeäpilkkuna enkä itkisi lainkaan sen perään, jos se päätettäisiin sulkea. Jos toisaalta kokisin sen asukit itselleni todennäköiseksi riskiksi, suhtautuisin asiaan varmaan eri tavalla. En minä varmaankaan haluaisi edes nikitafouganthineja naapuriini asumaan (kotimaisista rap- tai reggae-artisteista nyt puhumattakaan), jos päättää saisin. Kauas on niin kovin helppo huudella ja arvostella muita.

Ihmisoikeuksien (tai muidenkaan oikeuksien) toteutus käytännössä ei ole ihan yksinkertaista. Hieman tulkinnasta riippuen kun eri ihmisten oikeudet saattavat olla ristiriidassa keskenään, jolloin jonkun tai kaikkien oikeuksia täytyy rajoittaa. Helpoin esimerkki tästä lienee rikollisen tuomitseminen vankeuteen, jolloin poloisen liikkumisen vapautta epäilemättä rajoitetaan aika rankallakin kädellä ja tarvittaessa kättä pidemmällä. Yhteisesti sovittujen sääntöjen mukaan tämä on kuitenkin välttämätöntä osin sen takia, että muut saisivat nauttia omista vapaus- ja turvallisuusoikeuksistaan rauhassa.

Etenkin netin ja siellä vellovan idiotismin levittäytyessä yhä laajemmalle yhteentörmäyksiä sattuu myös sananvapauden ja syrjinnän tai yksityis- ja perhe-elämän suojan välillä. Toki sanomisistaan voi joutua edesvastuuseen, mikä oikein onkin. On kuitenkin taas hankala rajanvetokysymys, milloin joku on harjoittanut sananvapauttaan rangaistavalla tavalla. (Eikä tämä tietenkään ole mitään sen rinnalla, minkälaisessa ristiriidassa ovat minun oikeuteni solmia avioliitto ja perustaa perhe ja naisten oikeus elämään. Tai heidän liikkumisen vapautensa. Tai oikeutensa tulla tunnustetuksi henkilöinä. Tai... no, ymmärtänette yskän ja köhän.)

Vaan sitä vartenhan oikeuksia ja sääntöjä ja lakipykäliä niihin liittyen kai kirjoitetaankin; niin kauan kuin kaikki ovat asioista samaa mieltä eikä mielipiteiden ristiriitoja ole, ei moisiin tarvinne turvautua.

Black & White Boy

2008-05-14T00:12:00.003+03:00

Neitokaiset Annikki ja Alcinoe kirjoittivat viikonloppuna näkymättömyydestä ja alistumisesta ja paljon muustakin, jota voisin tässä referoida. En referoi (menkää toki lukemaan kirjoitukset itse, kun ei niitä voikaan tiivistää tähän) vaan jatkan omalta osaltani sujuvasti (ja jopa omalla mittapuullani rasittavan pitkästi) lähinnä aiheen vierestä.

Minulla oli onnellinen lapsuus. Perheen rahat ovat aina riittäneet välttämättömään ja yleensä muuhunkin. Toisaalta turhuuksissa kylpemistä kyllä vältettiin. En voi väittää saaneeni kaikkea, mitä olisin halunnut (esimerkiksi se oma nuubialainen orjatar on vieläkin saamatta, mistä olen hieman katkera), mutta sain varmasti kaiken, mitä tarvitsin.

Vaikka mammonaa kumarran ja läähätänkin, oleellisesti tärkeämpää lapsuudessani oli se muu, mitä sain. Minua kyllä joskus harvoin tukistettiin kotona (ja uskoisin, että varsin hyvästä syystä), mutta väkivaltaa en ikinä sanoisi kokeneeni — en fyysistä enkä henkistä. Tietääkseni vanhempani ovat olleet kerran kunnolla humalassa, silloinkin toisten tarjoaman salakavalan boolin takia opiskelijapippaloissa, enkä minä sitä ollut näkemässä. Jos etsitte sanakirjasta selityksen ilmaukselle "suojattu elämä", löydätte todennäköisesti kuvan lapsuudenkodistani.

Voi olla vaikea kuvitella parempia eväitä elämään. Minullakaan ei ole tässä asiassa pahemmin mielikuvitusta, mutta voisin kyllä kyseenalaistaa eväslaatikkoni yksiselitteisen erinomaisuuden.

Perheessämme ei juurikaan riidelty. Joskus saatettiin kiihtyä, jolloin volyymitaso nousi. Hyvin harvoin silloinkaan kuulin kirosanoja, ja kertaakaan en nähnyt tavaroiden lentävän. (Mistä herääkin kysymys, mistä olen sittemmin oppinut suorastaan kadehdittavan kattavan kirosanalajitelman.) Mielenosoituksellisia ulosmarsseja huoneesta ja muita kotikutoisen draaman elkeitä esiintyi, mutta jos niistä tekisi saippuasarjan televisioon, katsojat purisivat ranteensa auki ihan tylsyyttään.

Auvoisen perhe-elämän vastapainona monet ihmiset kokevat menetyksiä läheisten moninaisissa muodoissa tapahtuvina poislähtöinä. Vaan en minä. Vaikka suvussa on ollut esimerkiksi avioeroja, nykymittapuulla niitä on osunut tielle aika vähän, eikä omassa perheessä ole moisista ollut minkäänlaisia vihjeitäkään. Läheisistä sukulaisista kaikki ovat välttäneet myös lopullisemmat lähdöt. Neljästä isovanhemmastani vain yksi on kuollut, ja hänkin 27 vuotta ennen minun syntymääni, joten en ottanut asiaa silloin kovin raskaasti. Suurin menetykseni on ollut koiramme kuolema runsas kymmenen vuotta sitten, mikä toki oli minun elämäni mittapuulla aika iso, joskin odotettu ja täysin luonnollinen vastoinkäyminen.

Ennen yläasteikää minun ei tarvinnut pelätä varsinaisesti mitään. Kun koulussa sitten oli aika usein läsnä pelko saada turpaansa tai ehkä jopa teräaseesta, moista oli aika hankala käsitellä. Näin jälkikäteen ajatellen riskit eivät varmaankaan olleet niin suuria kuin miltä ne tuolloin tuntuivat, mutta pumpulissa kasvaneelle lellikille maailman julmuus näyttäytyi kyllä aika voimakkaana ja stressaavana.

Sittemmin moiset välittömät uhat ovat jälleen loistaneet poissaolollaan, mutta draama on nostanut päätään hetkittäin peilityynien arjen hetkien yläpuolelle. Käytännössä jokainen riita tai väittely, jossa ei pärjää luonnontieteellisellä logiikalla, heittää minut selästään kuin vesikauhuinen rodeovarsa.

Minä en osaa lainkaan suhtautua temperamenttisiin ja kärsimättömiin ihmisiin. Jos he vielä ovat herkkänahkaisia ja/tai muuten tulkitsevat jokaisen pahimmillaan neutraalin sanani tai tekoni vihamieliseksi, minä lähden mieluummin ulos hyppäämään pituutta kuin jään tiuskimaan tavalla, joka ei nähdäkseni johda mihinkään.

Eipä siinä sikäli mitään, että loogisesti ajatellen en näekään mitään järkeä pakasteherneiden survomisessa pussikaupalla omiin sieraimiin aina, jos vain toisen sanat voi jotenkin kierosti tulkiten ymmärtää vihamielisinä. Ongelmana vain on se, että minä saatan arvioissani niputtaa lähes kaikki väittelyt turhien nipottamisten joukkoon ja painua ainakin henkisesti kahville paikalle jäämisen sijasta lähes poikkeuksetta. Jos kovasti pidän väittelyn toisesta osapuolesta enkä halua kiihdyttää häntä kääntämällä selkäni, haluan toisaalta silitellä suuretkin aallot nopeasti pois näkyvistä, jotta minkäänlaista konfliktia ei vain pääsisi syntymään. Vaikka uskon tuon joskus toimivan, joskus se tarkoittaa vain asioiden lakaisua maton alle, ja karmarekyyli iskee sitten myöhemmin kasvoille aika paljon rumemmassa muodossa.

Minua alkaa rasittaa tuo oma hyssyttelyni, jossa tasoitan kaikki rypyt nostamatta tarkemmin niiden syitä esiin. Siinä käy silitysrauta joskus hehkuvan kuumana ja joustan monista periaatteistanikin saadakseni jälleen rauhan aikaan ennen kuin minkäänlaista konfliktia edes pääsee syntymään. Vaikka ennakoiva rauha onkin periaatteessa hyvä juttu, joskus se saattaa jäädä kovin pinnalliseksi. Ja lienee muutenkin liioittelua nähdä jokainen erimielisyys pelottavana konfliktina, jota on vältettävä vaikka itsensä ja näkemystensä myymisen hinnalla.

Kieltämättä käy mielessä, että jos olisin kokenut joskus oikeita, vakavia vastoinkäymisiä, osaisin ehkä suhteuttaa oman muka-kurjuuteni jotenkin järkevämpiin mittasuhteisiin. Ei sillä, että tuollaisia vastoinkäymisiä nyt kaipaisin. Luultavasti en niitä osaisi ottaakaan mahdollisuutena oppia jotain uutta vaan painuisin lähipubiin valittamaan kanssamasentuneille, henkilökunnalle ja jukeboksillekin, kuinka minua taas täysin kohtuuttomasti murjotaan.

Ehkä on parempi jatkaa omassa kuplassa elämistä.

Starving in the Belly of a Whale

2008-05-07T22:31:00.003+03:00

Iltapalani kupliessa hiidenpadassa aloin gasellin ketteryydellä nuuhkia keittiössä leijuvaa ilmaa. Pieni tarkistussilmäys puolivalmistepussin kylkeen vahvisti kauhunsekaisen pelkoni todeksi; tavasin pienellä painetusta sopimuspräntistä tekstin "parmesana". Zum Teufel! Appeen piti olla carbonaraa!

Vaikka tästä takaiskusta on ehkä pakko ottaa hieman syytä omaan piikkiinkin (mikä lie kooma ja lukkihärö iskenyt kaupan käytävällä), on pakko ihmetellä myös ongelman perimmäistä syytä: koko parmesaanin olemassaoloa. Minkälaisen oikosulun täytyykään syntyä einestehtailijan päässä ennen kuin hän voi saada neronleimauksen: "Taidanpa pyöräyttää maailmaan kulinaristisen juustoherkun, joka sekä maistuu että etenkin haisee oksennukselta! Kyllä, niinpä taidan tehdä. To the Batmobile!"

Toipuminen vaatinee nyt aika paljon simaa ja perunalastuja.

It Must Be Love

2008-05-01T22:33:00.005+03:00

Varoitus: tämä postaus sisältää hempeilyä, joka saattaa järkyttää yli kymmenvuotiaita radion katsojia.

Tänään syöttöporsailin toisten nurkissa. Siinä koko possen voimin viileästi hengaillessamme eräs seurueen jäsen alkoi tuijottaa ulos ja ihmetteli ääneen, voiko hänen näkemänsä kummallinen ilmiö olla orava. Itsekin siirryin ikkunan ääreen ja sama ihmetys valtasi minutkin; kaksi sauvakävelijää käveli pitkin asfalttipäällysteistä tietä, ja aivan heidän kannassaan pomppi noin nyrkinkokoinen, ruskea... no, jokin. Se viiletti niin lähellä kävelijöitä, että se näytti odottavan sopivaa hetkeä hyökätä raatelemaan toisen heistä kantapää ja sitä myöten kaikki, mikä on meille länsimaisessa maailmassa rakasta ja pyhää.

Sytytimme piippumme tieteellisen imagon nimissä ja pohdimme ääneen, että oravat eivät käyttäydy juuri havaitulla tavalla, joten havainnon täytyy olla jotain muuta. Koiraksi olento oli aivan liian pieni, ja kun se näytti seuraavan kävelijöitä niin kiinteästi, ehdin jo olettaa sen olevan jonkinlaista heillä nilkassa siimalla kiinni olevaa vappukrääsää. (Ei ihan heti tullut mieleen, miksi joku laittaisi sellaisen laahaamaan lahkeestansa sauvakävelylenkille, mutta suomalaisen muodin suuntaukset ovat toki päässeet yllättämään ennenkin.) Kuin välttyäkseen moiselta profiloinnilta tuo "ufo" (unidentified furry object) kiersikin varjostamansa kävelijän ja koukkasi pariskunnan eteen. Tässä vaiheessa koko seurakunta kuitenkin hävisi näkyvistä ja loput käänteet tästä villin luonnon meille tarjoamasta näytelmästä jäivät harmittavasti hämärän peittoon. Minkään osapuolen tuskanhuutoja ei kuitenkaan pupunkorviimme kantautunut.

Myöhemmin koko seurue päätti yhtenä miehenä (ja tasa-arvon nimissä myös naisena ja lapsena) lähteä kävelylle meren rantaa reunustavalle tielle heittelemään vesilintuja kivillä (tai itse asiassa leivänmuruilla, mutta se ei kuulosta yhtä raflaavalta kuin tulikivet ja tappura). Retken jatkuttua vain muutamia satoja metrejä henkemme salpautui; olimme varomattomuuttamme ja tietämättömyyttämme törmänneet itse mainittuun petoon!

[Kuvitelkaa tähän painostavaa musiikkia ja raastava hetken tunnelmannostatustauko. (Dumdidum.)]

Ilmestys oli kuin olikin orava. Rannan myötäisellä tiellä se seurasi edellämme kulkevia ihmisiä kuin sauvakävelijöitä aiemmin. (Keppien ulkoiluttajista ei näkynyt jälkeäkään, joten ainoana loogisena päätelmänä oletimme hirviön ahmineen heidät sauvoja myöten.) Jäätyään nyt seuraamistaan uhreista jälkeen se huomasi meidät, ja meidän oli enää myöhäistä yrittää karkuun.

Pomppien vuorotellen lähes jokaisen kenkien kärjistä toisille se vaikutti etsivän jotakin hukkaamaansa. Toisin kuin kaikki lajitoverinsa, ruokaa se ei kuitenkaan kelpuuttanut. Jatkaessamme hiljaa kulkuamme tuo kämmenenkokoinen saalistaja jatkoi seurueen osana seuraten milloin kenenkin kantapäitä kosketusetäisyydellä. Kun vastaan tuli ihminen koiran kanssa, oravanalku piiloutui yhden pysähtyneen kulttimme jäsenen kenkien väliin välttämään spanielikonfliktia.

Hetkeä myöhemmin peto oli taas liikkeellä. Menin kyykkyyn ja odottelin pelottomasti hirviötä, joka syöksyi minua kohti lieskat sieraimista purkautuen. Henkeni säästämisen lisäksi se pysähtyi armeliaasti toisen kenkäni viereen, pisti hetken päästä silmänsä kiinni ja alkoi nuokkua. Havahduttuaan jonkun ohikulkijan ääniin se kiipesi toisen kenkäni yli kenkieni väliin, ja hetken miettimisen jälkeen siirtyi toisen kengän päälle istumaan. Ja siinähän se sitten istua kökötti. Ja kökötti. Välillä se tähyili ylös lahkeitani pitkin, mutta ei missään vaiheessa ruvennut varsinaisesti kiipeämään kohti öljyttyjen lihasten peittämää ylävartaloani vaan tyytyi pitämään kurnuttavaa ääntä.

Mutta elämä on lyhyt ja rakkaus on aina aamulla loppu, joten lopulta myös minun ja karvaisen vappuheilani oli aika erota. Kyyneleitä ei vuodatettu eikä astioita paiskottu, ja uudet ohikulkijat kiinnittivät jo tuon saalistajan huomion. Niinpä käänsin urheasti sille selkäni ja jatkoin elämässäni eteenpäin enää pysähtymättä katsomaan taaksepäin.

Vaikka minulla ei tietysti tunteita olekaan, jokin pieni sisäelimeni kuitenkin hieman toivoo, että mikään nälkäinen Lenni ei osu oravanpoikasen tielle. (Tai siis toisinpäin. No, kumminkaan päin.)